Nyt alkaa jo hirvittää!

Ihmisten, jotka eivät oikeastaan tunne minua, voi olla vaikea hahmottaa, mitä tarkoitan sanoessani, että kädentaitoni todellakin ovat olemattomat - ne, jotka minua tuntevat, ovat puolestaan todennäköisesti saaneet sen verran monet sen verran makeat naurut kustannuksellani, että pointti on tullut aika selväksi. Sanoisin, että evänsä reväyttänyt hylje suoriutunee käsityö-tyyppisistä askareista selvästi minua paremmin.

Esimerkiksi sellainen simppeli toimenpide kuin nimilapun ompeleminen pojan pelipaidan selkämykseen kirvoittaa joka kerran ihan kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tietenkin pitkät rimpsut kirosanoja: Miksi minulla onkin käynyt niin surkea tuuri, että on pitänyt puolisoksi osua tyyppi, jonka sukunimessä on 10 kirjainta?!? Olisi pitänyt kaukaa viisaana naida vaikka joku kiinalainen, jonka nimi on Li, olispahan ollut paljon pienempi nimilappu ommeltavaksi...

Mutta siis. Nyt on tapahtunut jotain. Ei kai tämä vain ole sitä keski-iän oireilua..?

Ensin syntyivät ne joulukortit. Luulisi, että niistä olisi riittänyt ihmetystä koko loppuiäksi, mutta ehei. Ei edes loppuvuodeksi.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi miäs osti oikein laatikkoon pakatun viinin.

Oli muuten oikein hyvää, pehmeää ja maukasta punkkua, voin suositella! Pullon tyhjettyä aloin miettiä, mitä tuolle laatikolle tekisi. Vähän säälihän sitä olisi roskiinkaan heittää, hyvää vankkaa laatikkoa, mutta toisaalta, melkoinen riesahan se olisi nurkissa pyörimässä ihan vain siltä varalta, että sille joskus keksii jotain käyttöä.

Äkkiä minulle tuli ihan outo olo. Sellaiselta ei ollut tuntunut koskaan ennen. Tuunausinspiraatio iski! Eikä se mennyt ohi, vaikka kuinka yritin rauhoittua ja muistutella itseäni siitä evänsä reväyttänyt hylje -jutusta. Tunsin suorastaan pakottavaa tarvetta ryhtyä oitis tuumasta toimeen. Joten...

Asiaankuuluvasti illan pimeinä tunteina (erotuksena siis päivän pimeistä tunneista; pirkaleen epätalvi!) tartuin spraymaaliin. Jota meillä sattui olemaan varastossa ihan siitä syystä, että kesällä tuunasin sillä mustan kukka-amppelin valkoiseksi (hmmm, tämä tauti on siis ilmeisesti hiipinyt päälle salakavalasti pikkuhiljaa?). Kaksi kerrosta maltoin suihkuttaa, vaikka vielä kolmaskin olisi ehkä ollut hyvä, mutta kun sormeni syyhysivät jo jatkamaan projektia:

"Äiti mitä sä ostit kaupasta, kun tää kassi painaa näin paljon?" - "Pikkukiviä." - "Eiku oikeesti?!?" - "Niin, oikeesti."

Viimeistelyksi vielä hieman koristerakeita (minä alan olla jo vakiasiakas askartelukaupassa, voi kiasus sentään!) - ja TADAA!!! Jouluinen asetelma on valmis. Katekiviä taidan tosin ostaa vielä vähän lisää ja ehkä mallailla jotain havujakin johonkin reunalle, mutta olen kovin tyytyväinen lopputulokseen jo nyt. Minä halusin sijoittaa asetelmaan tuon pienen hyasintin, mutta tuli mieleeni, että tämähän toimisi myös kivana adventtikynttelikkönä, on juuri passelin kokoinen neljälle perus-kruunukynttilälle. (Näin saimme aasinsillan adventtiin ja perusteen linkittää tämän jutun Valokuvatorstaihin.)

Ja kun kansikin on tallessa, voi sesongin jälkeen vain poistaa koristeet, sulkea lootan kivineen ja ripustaa sen varaston naulaan seuraavaa käyttökertaa odottamaan - kätevää vai mitä. Tosin varmaan tuo ulkoilmaakin sen verran kestää, että ainakin katteen alle terassipöydälle siihen voisi piilottaa vaikka pikkuvaasit ja niihin leikkokukkia.

Eihän tuo toki mikään käsityön huipputaidonnäyte ole eikä kummoista osaamista tai oikeastaan edes vaivaa vaatinut, mutta jo se, että ylipäätään keksin ryhtyä moiseen, on minulle iso asia. Niin iso, että jopa puoliso ymmärtää sen. Pähkäillessäni ääneen, mihin tämä hieno tekeleeni nyt sijoitettaisiinkaan, kuului sohvalta lakoninen vastaus: Ateneumiin...