Asennetta

Perjantai-iltapäivä. Myöhäinen lounas hyvän ystävän, entisen kollegan kanssa. Ihana tapa päättää työviikko - tai no, olin kyllä laskeskellut, että pari tuntia viikonlopusta pitäisi uhrata töille, mutta se nyt menisi ihan ajankulusta kotitöiden ja yleisen rentoutumisen lomassa.

Kotiuduttuani lounaalta vilkaisin sähköpostiani. Kirosin raskaasti. Yksi työtehtävä, jonka olin luvannut tarvittaessa tehdä, oli tupsahtanut postilaatikkooni. Eikä se ollut mikään ihan prinssinnakki vaan sellainen tehtävä, johon menisi väistämättä useampi täysi työpäivä. Paitsi että ei siihen ollut käytettävissä useampaa täyttä työpäivää. Sain sentään neuvoteltua palautuksen tiistaiaamuun mennessä. Eli äkkiä viikonlopun ohjelmassa olikin se etukäteen sinne budjetoitu pieni työmäärä, tämä parin päivän urakka ynnä kaikki ne työt, jotka olin alun perin budjetoinut maanantaille. Vanne ohimojen ympärillä alkoi kiristellä jo aika napakasti.

Kun sitten perjantai-illan päätteeksi, jo lauantain puolella itse asiassa, suuntasin yöpuulle ja tulin sulkemaan tietokonetta, huomasin vielä yhden uuden sähköpostiviestin: Toinen työtehtävä, jonka olin luvannut tarvittaessa tehdä, oli tupsahtanut postilaatikkooni. Se oli sellainen yhden kokonaisen työpäivän homma, jota oli alun perin kyselty keskiviikkona ja jonka olin silloin sanonut voivani tehdä vaikkapa heti torstaina - juuri siinä välissä kun ei liiemmin työruuhkaa ollut - mutta jonka asiakas siis sittemmin perjantai-iltana kuittasi tosi tyytyväisenä lupaamaani nopeaan palautusaikaan, että voit aloittaa tekemään, hieno homma että saat päivässä valmista!

Että siinäpä sitä sitten oltiin, noin viiden päivän työt tehtävänä ja aikaa lauantaiaamusta maanantai-iltapäivään. Ihana tapa päättää työviikko.

Voin tunnustaa, että en ottanut tilannetta kovinkaan hyvin. Voin tunnustaa, että parkuhan siinä pääsi. Suurimman osan yöstä makasin vuoroin tuskanhiessä kylpien, vuoroin kylmästä hytisten, laskin tunteja ja yritin päästä sellaiseen lopputulokseen, jossa viisi kertaa yksi on kolme. Unta kertyi laskelmieni mukaan nelisen tuntia.

Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä, jota en itsekään yhtään pysty selittämään: Lauantaiaamuna reilusti ennen kahdeksaa pomppasin ylös sängystä (normaalina viikonlopun aamuna olen valmis repimään ihokarvat yksi kerrallaan irti siltä raakalaiselta, joka yrittää ehdotella minulle moiseen säädyttömään aikaan virkoamista) ja tajusin olevani suorastaan hyväntuulinen! Suorastaan uhkuin hurjaa tsemppiä ja tuumasin että kyllä tästä selvitään, ilon kautta ja can do -asenteella ja etiäppäin sano mummo lumessa. Se nyt on ylipäätään vähintäänkin kyseenalaista, loppuuko se työ tekemällä, mutta se nyt ainakin on varmaa, että parkumalla se ei lopu.

Ja ei kun tiukka etukeno koneen ääreen, hieman aikataulujen järjestelyä (esimerkiksi ystävällinen viesti sille päivän työ -asiakkaalle, että tiistaihan on siis niiin uusi torstai, eiks vaan) ja julmetusti raakaa työtä. Ja sen päälle vähän kovaa työtä.

Ja nyt on maanantai-ilta ja minä olen tehnyt kaiken, mitä tähän mennessä on tarvinnut tehdä. Ja viettänyt mukavan illan tuttavien luona kahvitellen. Ja huhkinut yhden body pumpin ennätyspainoilla ja yhden body balancen melkein onnistuen rentoutusharjoituksen aikana karkottamaan työasiat mielestäni. Ja suunnitellut ja ostanut ensi viikon ruoat, pessyt vessat sekä kylppärin ja keittiön lattiat.

JA istuttanut rairuohoa!

Can do jumalauta, sano mummo lumessa!