Vaikeita valintoja

Olen usein miettinyt, kuinka isoja ja kauaskantoisia päätöksiä nuoret joutuvat tekemään peruskoulun päättyessä. Jatko-opintopaikan valinta määrittää kuitenkin vähintäänkin lähitulevaisuutta, monilla koko loppuelämän suuntaa, vaikka toki nykymaailmassa uudelleen- ja jatkokouluttautuminen onkin koko ajan helpompaa ja ammattia voi vaihtaa vaikka vielä ihan eläkeiän kynnykselläkin. Mutta silti se on iso päätös tehtäväksi keskellä murkkuiän hektisimpiä myllerryksiä.

Enpä ole tullut ajatelleeksi, että yllättävän isoja päätöksiä tulee vastaan jo reippaasti aikaisemminkin. Kuten meille juuri nyt ajankohtainen A2-kielen valinta. Nykykoululaiset voivat siis halutessaan valita ylimääräisen vieraan kielen, jonka opiskelu alkaa viidenneltä luokalta. Tämä valinta on täysin vapaaehtoinen, mutta jos kielen kerran valitsee, ei sitä voi myöhemmin enää tiputtaa opinto-ohjelmastaan pois. Eli 10-11-vuotiaan pitäisi jonkinlaisesta kristallipallosta hahmottaa, riittääkö hänellä intoa ja taitoa puurtaa ylimääräisen kouluaineen parissa vähintään seuraavat viisi vuotta. Kuinka monen tuon ikäisen konkreettinen ajantaju ulottuu oikeasti ensi viikkoa pidemmälle?

Meidän koulun A2-kielivalikoimaan kuuluu tasan ranska. Saksankin olisi voinut A2-kielekseen valita, mutta se olisi tarkoittanut sitten koulunvaihtoa, eli se vaihtoehto oli helppo hylätä. Mutta jäljelle jäi vielä päätös siitä, otetaanko se ranska vaiko eikö oteta. Ja tästä sukeutuikin yllättäen melkoinen perheensisäinen kädenvääntö. Minähän olisin aikanani tanssinut riemusta, jos olisin saanut mahdollisuuden opiskella ylimääräisiä kieliä (kadehtien luen nykyään lehdistä niistä 12 laudaturin ylioppilaista, jotka ovat kirjoittaneet tyyliin 9 vierasta kieltä - itse jouduin tyytymään vain kuuteen, joista siis vain neljä oli vieraista kielistä). Mutta minä nyt olenkin erittäin leimallisesti nimenomaan kieli-ihminen ja ihan pienestä pitäen tiennyt, että kielet ja viestintä ovat minun juttuni tässä elämässä. Miäs sen sijaan muistaa omilta kouluajoiltaan kielten opiskelun sangen työläänä, suorastaan epämiellyttävänä puuhana ja harmittelee, että tuli aikanaan sen lyhyen saksankin vielä riesakseen ottaneeksi.

Argumentteja A2-ranskan puolesta:

+ Poika itse haluaa opetella ranskaa.
+ Poika on kieltämättä (ihan ilman äiti-lisää sanottuna) kielellisesti lahjakas. Hän oppi aikanaan lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana, ja myös englannin opiskelu sujuu häneltä kuin vettä vain: huomasinpa tuossa eräänä päivänä, että hänellä on näköjään 6. luokan englannin kirja meneillään, kun 4. ja 5. luokan lisätehtäväkirjatkin on kuulemma jo loppuun tehty.
+ Pojalla on kyllä helposti kolmen viikkotunnin verran luppoaikaa, jonka hän nykyisellään käyttää television, tietokoneen, tabletin tai pelikonsolin tuijottamiseen tai vastaavasti pitkästymiseen eli yleiseen läheistensä hermoille käymiseen. Muutama ylimääräinen koulutunti olisi vain hyvää ajanvietettä tuollaiselle jatkuvaa äksöniä vaativalle jantterille.
+ Eihän vieraan kielen osaaminen koskaan pahasta ole!

+ Vielä bonusplussana sellainen ei ehkä ihan lapsikeskeinen näkökohta, että minähän olen yliopistossa opiskellut ranskan alkeet, ja minua on jäänyt harmittamaan, että en koskaan tullut kunnolla opetelleeksi sitä kieltä sen enempää. Nyt haaveilenkin, että voisin poikaa tukiessani siinä sivussa hänen kirjoistaan pönkittää omaakin osaamistani.

Argumentteja A2-ranskaa vastaan:


- Ranskan oppiminen ei ole sama asia kuin englannin oppiminen. Englantia tulee nykyään joka tuutista (ja meidän poitsu sitä myös imee itseensä ihan häkellyttävän hyvin), mutta ranskaa ei arkielämässä kyllä juurikaan tule vastaan. Sen opiskelu vaatii siis työtä ja vaivannäköä, ja vaikka en hetkeäkään epäile, etteikö lapsellani sitä kuuluisaa kielipäätä riittäisi, niin hänen istumalihastensa kestävyydestä en menisi takuuseen - läksyjen tekeminen ja kokeisiin valmistautuminen eivät totisesti ole hänen suosikkipuuhiaan.
- Jos ja kun poika jatkaa jääkiekkoharrastustaan (ja/tai jalkapalloakin vielä), ei treenien ja pelien määrä varmasti ainakaan vähenemään päin ole tulevina vuosina.
- Tätä nykyä myös ruotsin opiskelu aloitetaan jo kuudennella luokalla (syystä että..?!?). Onhan kolme vierasta kieltä kuudesluokkalaiselle aika iso kakunpala nakerrettavaksi.
- A2-ranskan valinta sinetöi samalla myös yläkouluvalinnan, koska kyseistä kieltä opetetaan tässä kunnassa tasan yhdessä yläkoulussa. Tosin se on juurikin se yläkoulu, johon poitsu 99-prosenttisen varmasti asuinpaikkansa puolesta sijoittuisi muutenkin. Mutta entäs jos ne parhaat kaverit kuitenkin, syystä tai toisesta, tavalla tai toisella, päätyvät toiseen yläkouluun? (Mutta entä jos siitä uudesta yläkoulusta löytyy uusia kivoja kavereita?)
- On todennäköistä, että pojan kannattaa hakeutua liikuntapainotteiselle linjalle yläkoulussa. Tuleekohan siitä sitten lisäkielen kanssa jo liikaa ylimääräistä kuormaa normaaliin opetusohjelmaan nähden? (Mutta ainakin siinä yläkoulussa, johon A2-ranskan lukijoiden täytyy mennä, on myös liikuntapainotus tarjolla.)

Eli vaakakupit olivat aika lailla tasan, ja konsensuksen aikaan saaminen perheessä tuntui hyvin hankalalta. Kysyttäessä pojalta, miksi hän haluaa opetella ranskaa, vastaus oli ensin "emmäätiä, mää vaan haluun" ja sitten pienen pohdinnan jälkeen "mä haluun olla superoppilas ja saada kaikki stipendit!" On niitä ehkä hieman vankempiakin perusteluja joskus jonkin asian puolesta esitetty...

Kun valintalomakkeen palauttamisen määräaika alkoi hönkiä niskaan, oli pakko vain todeta, että ei se asia siitä pähkäilemällä miksikään muuttuisi. Kynä vain käteen ja rasti ruutuun ja sillä siisti. Loppujen lopuksi kumpikaan valinta tuskin maata kaataa.

Vetäisin sen rastin kyllä-ruutuun. Miäs hieman jurnotti, mutta tämä äänestys ratkesi nyt äänin 2-1. Tai kuten poika asian ilmaisi: "Mun äänihän painaa tässä asiassa 70 % ja teillä on vain 15 % kummallakin, eli oikeestaan se äänestys meni 85-15." (Kyllä, hän veti nuo prosentit aivan hatustaan ja suoritti laskutoimituksen siinä saman tien puhuessaan - ei ole matikkapäässäkään valittamista.)

Jotta bonjour vain, français!