Jalat vie

Olen taas oppinut yhtä sun toista liikuntaharrastukseen liittyvää:

a) Normaali juoksuvauhtini ei todellakaan ole sitä sellaista peruskestävyysvauhtia, jota luonnehditaan lyhenteellä PPP - pakko pystyä puhumaan.
2) Tarvitsen juoksukaverin, joka saa minut puhumaan ja näin ollen myös juoksemaan tarpeeksi hiljaa.
iii) Poikani EI ole sellainen juoksukaveri.

Selkäni on hieman vihoitellut viime aikoina, mutta päätin kuitenkin kokeilla pientä juoksulenkkiä pitkästä aikaa. Poika halusi lähteä mukaani. Minusta se oli sympaattinen ajatus. Ja ilmeisesti se oli myös hänestä spesiaali juttu, koskapa hän ihan oma-aloitteisesti etsi jopa väreiltään yhteensopivan asukokonaisuuden ylleen. Kyllä oli äiti ylpeä jo ennen kuin edes lähdettiin matkaan!

Etukäteen selitin, painotin ja vannotin, että pitää sitten mennä minun vauhtiani, joka tuntuisi pojasta varmasti hyvin hitaalta, koska hän on kuitenkin tottunut juoksemaan hieman lyhyempiä matkoja, ja yleensä sitä paitsi kilpaa. Hän on todistettavasti tämän kunnan viidenneksi nopein kymmenvuotias - plakkarissa on peräti viisi (5) viidettä (5.) sijaa koulujenvälisistä juoksukilpailuista: kaksi kertaa ratatonnilta, kaksi kertaa maastojuoksusta ja kerran pikamatkalta. Joten tiesin toki olevani kovassa seurassa, mutta tuumin, että ehkä matkan pituus (ihan pikkuisen alle 5 km) kompensoisi tilannetta.

Tosi kiltisti poika kyllä yrittikin vanhan äitinsä tahdissa mennä, mutta auttamatta se vauhti meinasi karata töppösestä. Tarkkailin nopeuslukemia sykemittarista ja totesin, että vauhti oli samaa luokkaa, jota yleensä yksin juoksen tuolla vitosen lenkillä, mutta nyt se tuntui tosi raskaalta. Ja minä kun olen kuvitellut, että se olisi melko lähellä PPP-peruskestävyysvauhtiani... Hah! Sain todeta tämän todella pahaksi harhaluuloksi, kun yritin toppuutella riemukkaasti kirmaavaa nuorta kauristani: "Ääh, lääh, puuh, tääh, onh, vähänh, turhanh, kovaah, vauhtiaaaaah..."

Pojalle vauhti sen sijaan oli selvästikin PPP-tasoa. Hän mutkitteli ja potkiskeli pientareen voikukkia minua odotellen - ja pälpätti aivan tauotta. "Siis tätäkö vauhtia sä oikeesti yleensä juokset? Musta tää on tosi hidasta, mitä jos kaverit näkee että mä meen näin hiljaa... Kylläpä sä oot hengästynyt! Ottaako koville? `Sattuuko selkään? Haluatko kääntyä takaisin? Hei kato, tossa meni mun kaverin isosisko pyörällä [jyrkässä ylämäessä, toim. huom.], otetaanko se kiinni? Ai ei vai, no entäs jos mä otan? Ai paljonko sun syke on, 185, onks se paljon? Mikä se syke oikeestaan niinku edes on? Voinko mä joskus saada sen sykemittarin käyttöön? Hikoiletko sä aina noin paljon..?"

Puolisen kilometriä ennen maalia päästin pikku kiiturin menemään omaa tahtiaan, ja hänhän katosi saman tien horisonttiin. Itse vaapuin oman rajun hurmioituneen kirini päätteeksi kotipihaan arviolta puolisen minuuttia pojan jälkeen, tulipunaisena, hikeä valuen ja henkeä haukkoen. Poika istuskeli rappusilla sen näköisenä kuin olisi suunnilleen juuri kömpinyt päiväunilta. Otimme hilpeän selfien.

Totesin, että vaikka raskaalta tuntui, olin sitten kuitenkin tullut kirmanneeksi sen lenkin oikein mukavaa tahtia (keskinopeus 9,8 km/h, joka on minulle kyllä vitosen lenkillä ihan huippuvauhti). Ilman poikaa en varmasti olisi mennyt yhtä kovaa. Ja lenkin jälkeenhän fiilis oli tutun autuas.

"Kiitos, että veit minut lenkille!" sanoin pojalle tyytyväisenä. "Vielä kun sulle panta saatais, että kestäisit perässäkin", poika vastasi virnuillen.

En oikein tiedä, kumpaa olen enemmän: ylpeä pojastani vai nolo omasta puolestani. Nääh, kyllä minä olen ihan vain iloinen ja onnellinen. On ihanaa, kun on lapsi, jonka kanssa voi jakaa rakkaan kuntoiluharrastuksen!

...mutta silti kaipaan sellaista itseni tasoista juoksukaveria...