lauantai 27. kesäkuuta 2015

Ruoasta ja rakkaudesta

Minä olen niitä ihmisiä, joille ruoka on valtavan paljon enemmän kuin pelkkää polttoainetta (piirre, joka korreloinee melko vahvasti karjalaisuuden kanssa). Hyvä ruoka tekee jokaisesta arkipäivästä pienen juhlan ja jokaisesta juhlasta täydellisen. Sillä juhlistetaan onnistumisia ja lohduttaudutaan heikompina hetkinä.

Ruoalla rakastetaan.

Aina välillä näkee puhuttavan niistä pienistä rakkauden teoista, joita jokainen parisuhde tarvitsee kukoistaakseen. Jos minulta kysyttäisiin, mitkä ovat minun pieniä päivittäisiä rakkauden tekojani, vastaisin, että aamiainen, lounas ja illallinen.

Hyvä kotitekoinen ruoka on minulle kunnia-asia. Olen monesti todennut, että minun huumorintajuni kestää kyllä vaikka millaisilla nimillä piikittelyn (ei se kyllä oikeasti kestä, minusta on näin vanhoilla päivilläni tullut melkoisen herkkänahkainen itkupilli), mutta jos minua haluaa oikeasti loukata, se käy kätevimmin jättämällä syömättä laittamaani ruokaa. Vastaavasti sen kauniimpaa kohteliaisuutta ei minulle voi esittää kuin santsata pöperöitäni. Kun poikani upottaa hampaansa kotitekoiseen kalkkunahampurilaiseen ja suun tyhjettyä puhkeaa spontaanisti laulamaan "Yummy yummy yummy I've got love for my mummy" (tiedättehän sen esim. Kinder-suklaapatukkamainoksista tutun melodian), siinä äidin sydän heittää melkoista kolmois-lutzia ja laulaa Yön kuningattaren aariaa onnesta ja ylpeydestä (myös kekseliään ja kieliopillisesti korrektin sanamuodon ansiosta).

Siksi minua suorastaan loukkaa, kun kyselen miähelta ja pojalta, mitä he haluaisivat lähipäivinä syödä, ja saan vastaukseksi "Ihan sama, meille kelpaavat vaikka eineksetkin." Tiedän kyllä (tai ainakin haluan kovasti uskoa), että he tarkoittavat "Älä stressaa, olet ihan yhtä tärkeä ja rakas meille, vaikka laittaisitkin vain pakastenugetteja uuniin", mutta kun se nyt vain EI ole vaihtoehto. Jo pelkästään sen takia, että en itse oikein siedä juuri mitään eineksiä.

Olen viime aikoina alkanut tietoisesti panostaa ruoanlaittoon vielä entistäkin enemmän (ja se on oikeasti jo aika paljon se) ja kokeillut tehdä itse monia sellaisia asioita, joita ennen ostin itsestäänselvyyksinä kaupasta valmiina, kuten nyt currytahnaa ja pestoa.

Pestoa kokeilin kerran joskus kauan sitten, ja siitä tuli niin hirveää, että traumatisoiduin vuosiksi. Nyt päätin kuitenkin yrittää uudelleen. Lueskelin joitain reseptejä ja yleisiä ohjeita, pähkäilin mittasuhteita ja lopulta roiskaisin jonkinlaisen setin ainesosia tehosekoittimeen. Ja kuinka ollakaan, lopputulos oli ihan täydellistä, aivan tajuttoman herkullista! Eipä sekään sitten sen kummempaa rakettitiedettä ollut, piti vain uskaltaa. Kuten jossain aihetta käsittelevässä artikkelissa todettiin, oikeastaan ainoa huono puoli kotitekoisessa pestokastikkeessa on pinjansiementen järkyttävä hinta. Nehän tosiaan maksavat enemmän kuin naudan sisäfile, pikku pussillisesta saa pulittaa vitosen (kilohinta on neljänkympin hujakoilla), mutta kyllähän siitäkin jo useampaan kastike-erään riittää. Eikähän sitä pestoa nyt ihan joka päivä joka aterialla tarvitse syödä. Ehkä. Maun puolesta kyllä voisikin...

Tänään meillä grillattiin kanaa. Mietin pitkään, millaisella kastikkeella sitä sitten paiston jälkeen kylvettäisin (grillilihan kylvettäminen on nyt in-juttu, olen lehdistä ja netistä lukenut), ja mieleeni pätkähti tietenkin pesto. Sitten kuitenkin hoksasin, ettei meillä ole tarpeeksi basilikaa tai muitakaan soveltuvia yrttejä, enkä jaksanut siihen hätään lähteä niitä ostamaankaan. Seuraavaksi mieleeni tuli satay-kastike, joka on ollut minun suosikkini jo pitkään ja johon miäskin Singaporen-matkalla kovasti ihastui. Mutta sen sijaan, että olisin ruvennut kookosmaitosoosia keittelemään, sainkin kuningasidean: tekisinkin peston ja satay-kastikkeen välimuotoa! Nimeltään se voisi olla niinku pestay. Innovatiivista fuusiokeittiötä, vapiskaa kaikki maailman jamieoliverit ja gordonramsayt!

Tuli muuten hyvää! Kokeile vaikka itse (määrät ovat suuntaa-antavia, hae itse ihanteellinen balanssi):

Pestay

Pinjansiemeniä (n. 2 rkl)
Valkosipulia (1-2 kynttä)
Tuoretta chiliä (2-5 cm, chilin vahvuudestakin riippuen)
Parmesan-juustoraastetta (n. 3 rkl)
Öljyä (oliiviöljyhan se pestoon kuuluisi, itse en siitä pidä, joten laitoin pienen lirauksen seesamiöljyä ja loput ihan perus-rypsiä)

Paahda pinjansiemenet kuivalla pannulla (tämän vaiheen voi skipatakin, mutta lisämakua paahtamisesta tulee rutkasti) ja jäähdytä huolella. Iske kuivat ainekset tehosekoittimeen tai mortteliin ja survo mössöksi. Lisää öljyä vähitellen, kunnes haluttu koostumus on saavutettu. Sivele grillatun lihan ja/tai kasvisten päälle tai sekoita vaikka pastaan. Koita olla pyörtymättä onnesta.


* * *

Mutta palataanpa vielä lopuksi siihen rakkauteen.

Kodin Kuvalehti keräsi lukijoilta kertomuksia romanttisimmista juhannusmuistoista. Osallistuin tositapahtumiin perustuvalla runolla, ja sehän päätyikin julkaistavaksi toisena kahdesta voittajatarinasta! Juttua koordinoinut toimittaja käytti useaan otteeseen siitä sanaa ihana, ja sain palkinnoksi vähän kosmetiikkaa. Eli meitsi on nyt sitten vähän niin kuin palkittu kirjailija!!!

Koska runo julkaistiin nimimerkillä, voin jakaa sen teidänkin kanssanne: Tällainen se on.

Isi, jolle intopiukeena tietenkin myös vaahtosin asiasta, kommentoi, että "Mutta eihän se ollut runo vaan niinku tarina. Tai niinno, kai se sitten oli runo kun se kerran runona julkaistiin."  Meinasi vähän harmistuttaa moinen palaute, mutta kestin sen kuin suuri taiteilija. Isi kuitenkin yleensä syö ruokiani ihan hyvällä halulla...


2 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Kunnioitan. Ite jaksan laittaa ruokaa vain jos tulee vieraita. Mutta miten sitä yhdelle hengelle laittaisi muutenkaan. Ei ole edes pakastinta, lokero vaan.

Careliana kirjoitti...

Niinno, ruoanlaitto nyt vain on minun juttuni - esimerkiksi siivoamiseen ja puutarhanhoitoon ei vastaavaa intoa sitten löydykään, ja vastaavasti kunnioitan ja kadehdin valtaisasti kaikkia ihmisiä, joilla on kämpät ja pihat tiptop. Kuka mihinkin tykkää panostaa, pääasia että itse tykkää elämästään suunnilleen sellaisena kuin se on. :)