Hupsista, keikkaa

Ystävätär soitti tiistai-iltana ja kysäisi, lähtisinkö hänen kanssaan Hämeenlinnaan AC/DC:tä katsomaan, kun oli sattumoisin kaksi lippua tarjolla, vieläpä hieman alennettuun hintaan lyhyen varoitusajan vuoksi. Koska minulla ei ollut keskiviikkoillaksi sen kummempia suunnitelmia, totesin että no mikä jottei. Bändi ei ehkä ole suurimpia suosikkejani, mutta kyllähän sitä kuunnella kestää, ja laatuaika ihanan ystävän kanssa nyt kelpaa aina!

Kaikissa konserttijärjestelyihin liittyvissä aineistoissa painotettiin, että tapahtuman massaluonteen vuoksi paikalle EI kannata tulla henkilöautolla. Vaan eipä sillä varoitusajalla junalippujakaan enää saanut, joten päätimme uhmata olosuhteita. Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ja sillä asenteella, että ruuhkaa, ryysistä, odottelua ynnä kaikenlaista epämukavuutta olisi todennäköisesti odotettavissa, mutta kestäisimme sen kuin naiset, sillä eihän meillä mihinkään ole kiire.

Olimme perillä puoli viiden maissa. Tapahtuman virallisella pysäköintialueella oli runsaasti tilaa. Alue oli kylläkin peltoa, joten hieman hirvitti, kuinka ystävättären raskaahko, takavetoinen auto sieltä sateessa pehmenneestä vainiosta aikanaan kotiin päin irtoaisi, mutta eipä siinä muuta voinut kuin luottaa luontoäitiin / saksalaiseen auto-osaamiseen / pysäköinnin ohjaajien työntöhalukkuuteen. Autolta kipitimme suoraan tapahtuma-alueelle vievään bussiin - emme ehtineet edes kastua, vaikka taivaalta vettä vihmoikin.

Tapahtuma-alueelle päästyämme satoi edelleen siinä määrin, että meidän oli kaivettava esiin salaiset aseemme: kirkkaankeltaiset Hard Rock Cafe -sadeviitat (peruja Orlandon-matkaltamme vuosien takaa), jotka herättivätkin kovasti myönteistä huomiota, kuulemma suorastaan kateuttakin joissain kanssarokkaajissa. Tapahtuma-alueen portilla otimme päheen kuvan, jossa poseeraamme niissä keltaisissa sadeviitoissa ja aurinkolaseissa, ystävättären joitain naamiaisia varten hankkimat niittirannekkeet esissä ja sormet rock-asennossa (tulimme varmaan käyneeksi kaikki viittomakieliset aakkoset läpi yrittäessämme muistella, mitkä sormet siinä pitikään pystyssä sojottaa). Koska asennehan on rock. Ystävätär lähetti kuvan miehelleen, joka vastasi, että näytämme ihan joltain jengiläisiltä - "MC Tädit".

Sade oli itse asiassa hetkeksi tauonnut, mutta alueen yllä väijyi niin synkkä pilvi, että päätimme etsiä jonkinlaisen katoksentapaisen nauttiaksemme sen yhden alkoholipitoisen juoman, joka autoilijallekin sallittiin. Ja juuri ennen kuin taivas repesi, löysimmekin suorastaan viinibaariteltan. Siellä kelpasi katoksen alla, maton päällä, siemailla punaviiniä ja odotella sateen loppumista.

Ja loppuihan se sade, eikä sinä iltana enää palannutkaan. Söimme vähän välipalaa ja joimme kahvit (köh, joo, MC Tädit goes ACDC), ja sitten tuumimme, että voisimmepa lähteä hakeutumaan jo lavaa kohti. Tässä vaiheessa kello oli vähän yli kuusi.

Minä yritin jossain PA-tornin kohdalla himmailla, että näinköhän tästä olisi hyvä katsoa (koska pelkään vellovia ihmismassoja ja muutenkin ajattelin, että omasta puolestani voisin kyllä jättää lavan edustan niille suuremmille faneille). Ystävätär myönteli, että joo, ihan hyvä varmaan, mutta mennään vähän vielä eteenpäin. Ja vähän vielä. Lopulta päädyimme aidalle, jonka takana olevalla alueella hengailijoilla oli rannekkeet ranteissaan. Oletimme sen olevan sellainen golden circle -tyyppinen alue, jonne pääsivät vain erikoislipun ostaneet, joten asettauduimme siihen aidan viereen muun aidalla notkuvan porukan jatkoksi.

Emme kuitenkaan ehtineet tehdä oloamme vielä kovinkaan mukavaksi, kun parrakas järjestysmies jo lähestyi meitä. Käytiin hieman hämmentävä keskustelu:
JM: "Miksipä te ette oo tuolla etualueella?"
MC Tädit: "Saisiko sinne siis mennä?"
JM: "Niinno, sitähän minä tässä justiinsa, että miksipä te ette menisi sinne?"

Kävi ilmi, että kyseiselle alueelle tosiaan pääsi ihan tavallisella lipulla; sinne vain otettiin rajoitettu määrä ihmisiä, jotka saivat alueen portilta sisäänpääsyyn oikeuttavan rannekkeen. Ja koska me olimme niin hyvissä ajoin liikenteessä, siellä oli meille vielä hyvinkin tilaa. Joten totesimme järjestysmiehelle, että no miksipä emme sinne menisi, ja menimme. Ja päädyimme sitten lopulta melkein eturiviin, hieman lavan toiseen sivuun vain.

Enpä olekaan koskaan ennen niin isoja staroja niin läheltä nähnyt

Ja kyllähän ne sedät jaksoivat heilua. Välillä tosin hieman hirvitti, mahtaako Agnus Young saada jonkinlaisen slaagin. Hän kevensi vaatetustaan sellaista tahtia, että voin vain toivoa keikan loppuvan ennen stripattavia vaatekappaleita (ja kyllä viuhahdukselta sitten vältyttiinkin), ja näytti soittaessaan jossain määrin, ehm, omalaatuiselta...

Mutta ei siinä mitään, tykistihän nuo vetivät settinsä alusta loppuun. Tosin, kuten jo alussa totesin, heidän musiikkinsa ei minulla ihan sinne sielun ja sydämen syvimpiin syövereihin iske, mutta huikean elämyksen herrat kuitenkin tarjosivat. (Ellen ymmärtäisi, että on asioita, joita ei vain sovi sanoa ääneen edes omassa pienessä blogissaan, inisisin ihan hissuksiin, että musiikillisesti illan parasta antia mielestäni oli lämppäribändi Santa Cruz.)

Alueelta poistuminen ei sitten sujunutkaan enää yhtä jouhevasti kuin sinne tulo. Vellovien ihmismassojen pelkoni joutui totiseen testiin yli 50 000 ihmisen tungeksiessa yhtä aikaa kapeita portteja kohden, ja porteista ulos päästyään nämä kaikki ihmiset sitten tietenkin levisivät pitkin teitä ja pientareita niin, että pysäköintialueelle vievät bussit eivät päässeet edes tulemaan noutopaikalle. Lisäksi tämä noutopaikka oli niin huonosti merkitty, että sielläkin ihmiset vain velloivat ja tungeksivat tietämättä, missä on jonon alku ja missä loppu - veikkaan, että monet eivät edes tienneet, mihin jonottivat. Seisoskeltuamme lähes tunnin tienposkessa edes näkemättä yhtäkään bussia päätimme kävellä autolle. Ihan mukava melkein tunnin mittainen ilta yöreippailu siitä tuli, mutta lopulta löysimme auton ja myös saimme sen pellosta tielle. Työntöapuakaan ei tarvittu, mutta erittäin ystävällinen pysäköintihenkilöstön edustaja oli meille kuitenkin suureksi avuksi, kiitokset hänelle siitä.

Vaikka ilta siis ei päättynytkään ihan yhtä miellyttävissä merkeissä kuin alkoi, olimme kuitenkin ystävättären kanssa yhtä mieltä siitä, että todellaKIN kannatti lähteä! MC Tädit rulettaa. Rokrok.