maanantai 3. elokuuta 2015

Musiikkia ja makkaraperunoita

Tässä eräänä aamuna viime viikolla miäs katsahti minua kahvikuppinsa yli ja kysäisi: "Kuinkas sä muuten vietit meidän hääpäivää tänä vuonna?"

Ohohuppista. No onneksi se meni yhtä lailla ohi meiltä molemmilta, joten suurelta draamalta vältyttiin. Päätimme yksissä tuumin, että joka tapauksessa olisi osuvinta viettää sitä hääpäivää perjantaina, kun oli se Nightwishin konsertti, johon me olimme kumpikin yhtä aikaa toisillemme lippuja joululahjaksi ostamassa. Perjantaina siis vein pojan kaverilleen yökylään ja valmistin merkkipäivän kunniaksi oikein mojitot (oman maan mintusta!) ennen stadionille suuntaamista.

Ajoitimme stadionille menon niin, että olimme paikalla ennen jälkimmäisen lämppäribändin Children of Bodomin esiintymistä, mutta meillä ei kyllä ollut aikomustakaan mennä sitä seuraamaan (kyllä, ymmärrän hyvin, miksi Alexi Laihoa pidetään yhtenä maailman parhaista kitaristeista, hän tosiaan kurittaa sitä skebaa ihan yliluonnollisella tavalla, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että minun korvaani se lopputulos kuulostaa - anteeksi nyt vain kauheasti - ihan hirveältä). Sen sijaan laskelmoimme, että lämppärin aikana juoma- ja ruokatiskeille voisi olla hieman siedettävämpi jono. Juomien osto onnistuikin tosi sutjakkaasti, mutta ruokapuoli ei järjestynyt "ihan" yhtä hyvin. Minä ehdin kehittää itselleni varsinaisen fiksaation makkaraperunoista: sellaiset oli nyt saatava, en ollut koko kesänä tullut syöneeksi kovinkaan monta grillimakkaraa, mutta nytpäs juhlan kunniaksi mättäisinkin oikein kunnon lautasellisen rasvaa, suolaa ja lisäaineita! Päädyin jonottamaan ensin puoli tuntia vain kuullakseni maagiset sanat: "Makkaraperunat ovat nyt loppu, otatko kanaa ja riisiä?" No en ottanut. Sen sijaan otin kunnon kilarit. Hyvä ettei itku tirahtanut. Tahtoi makkaraperunat!!! Sittemmin tajusin, että kyllä niitä makkaraperunoita itse asiassa kyhättiin koko ajan kovalla tohinalla lisää, joten sinnikkäästi jonotin uudemman kerran, tällä kertaa kolmisen varttia, ja lopulta sain kuin sainkin tassuuni lautasellisen puolihyhmäreisiä makkaranpaloja ja jotain kellertävää, joka ehkä oli joskus ollut perunaa. Olen ehkä joskus herkullisempiakin aterioita nauttinut, mutta sainpahan kuitenkin fiksaationi täytettyä.

Ruokahuoltoakin suurempi ongelma oli kuitenkin kylmyys. En minä missään hellehepeneissä edes ollut liikkeellä, vaan ylläni oli farkut, pitkähihainen paita, neuletakki ja farkkutakki, mutta silti olin aivan umpijäässä jo reilusti ennen konsertin alkua (vähän niin kuin toivoin, että höyryävät herkulliset makkaraperunat olisivat edes jotenkin lämmittäneet - väärä arpa). Kun asetuimme paikoillemme katsomoon, käärin kertakäyttösadetakin jalkojeni ympärille, vaikka - onneksi - ei satanutkaan, ja se sentään hiosti suojasi edes tuulelta pikkuisen.

Olimme nähneet Nightwishin livenä aikaisemmin kahdesti, molemmat kerrat Anette Ohlzonin aikana. Minä uin hieman vastavirtaan tässäkin asiassa, sillä ihan aidosti pidin Abba-Anettesta Nightwish-musiikin tulkitsijana (niinno, pidän myös Abbasta). Tarjasta sen sijaan en pitänyt. Itsekin klassista laulua opiskelleena ymmärrän kyllä arvostaa hänen upeaa ääntään, mutta minusta se vain kuulosti kolholta. Niin puhtaan klassinen äänenmuodostus nyt vain ei sovi populäärimusiikkiin (syy, miksi itse aikanaan lopetin klassisen laulun opintoni). Mutta nyt Floor Jansenin myötä Nightwish on minusta osunut ihan napakymppiin - hänen äänensä on juuri sopivassa kohdassa klassisen ja kevyen laulutavan välisellä asteikolla. Ja mahtavahan se ääni onkin! Minulle konsertin suurin herkkupala oli Sleeping Sun, jossa Hollannin tyttö kyllä pani Tarjaa paremmaksi ihan kuusnolla. Vastaavasti Storytime puolestaan osoitti Floorin päihittävän myös Anetten. Huikea laulaja, aivan huikea!


Muistan joskus jostain haastattelusta lukeneeni, että Tuomas Holopainen itsekin myöntää suurieleisyyden olevan tavallaan kompastuskivi yhtyeelle. Holopainen loihtii teoksiinsa niin huimia äänimaailmoita, ettei niitä mitenkään voi livenä toteuttaa ilman taustanauhoja. Ja taustanauhojen käyttö tietenkin syö esiintymisestä spontaaniutta ja nakertaa hieman jopa sitä aidon läsnäolon tunnetta. Tämä Endless Forms Most Beautiful -spektaakkeli oli eittämättä todella upea, soittajat ja laulajat (Marco Hietala lukeutuu niihin artisteihin, joiden ei tarvitse kuin suunsa avata niin meikämammalla sukat pyörähtävät pari kierrosta) tekivät huipputyötä ja viimeisen päälle harkittu kokonaisuus efekteineen toimi kuin rasvattu. Mutta silti kokonaisvaikutelma oli jotenkin hieman kliininen.



En missään nimessä sanoisi, että Nightwish jätti minut kylmäksi - mutta Suomen kesä teki sen sitten sitäkin tehokkaammin. Olisi varmaan tarvittu henkilökohtainen sylitanssi Marcolta, että minun jäsenissäni olisi veri lähtenyt taas kiertämään. Ja koska olimme lukeneet soittolistan etukäteen ja tiesimme, ettei siihen muutoksia tulisi ja että kaksi viimeistä numeroa olisivat niitä venytettyjä instrumentaaleja, jotka levyltäkin kelaamme yleensä yli, päätimme livahtaa etuajassa pois. Näin pääsimme jonottamatta taksiin ja hurautimme suoraa päätä kotiin. Minä pesin rakkaudella räimimäni rokkimeikit pois naamasta, vaihdoin farkut verkkarihousuun ja käperryin miähen ja koiran viereen sohvalle katsomaan sarjoja digiboksilta. Ihan hurjan romanttinen ja rock-henkinen hääpäivä.

Ei kommentteja: