Perhostelua

Pojalla on koulun biologiassa aiheena perhoset. Kävi ilmi, että meidän poika on luokaltaan ainoa, joka on kerännyt perhosia (seikka, josta olen hieman yllättynyt). Niinpä sovittiin, että hän voi tuoda mummolasta muutaman perhosen näytille, kun olimme sinne joka tapauksessa viikonloppuna menossa. Luokka kävi myös yhteistuumin etsimässä yhden perhosentoukan purkkiin ihmeteltäväksi; meidän poitsuhan senkin löysi, kun tiesi mistä kasvista etsiä (horsmasta).

Parahiksi vierailumme aikaan miähen veljen vaimo ilmoitti, että heidän pihapensaassaan on varsinainen armada sireenikiitäjän toukkia, joten niitäkin saisi havaintomateriaaliksi viedä. Tietysti kävimme niitä pari kappaletta noutamassa. Tämännäköisiä veijareita:

On se vain tavaton onni, että lapseni juurista yksi haara on tukevasti maalla!!!

Tänään oli koulussa taas vanhempainilta. Sen yhteydessä koin jälleen sellaisen "nousee päivä, laskee päivä" -hetken, kun kävin pojan kanssa seuraavanlaisen keskustelun:
- Missäs se teidän luokka taas olikaan, sieltä takaovesta sisään ja sitten vaan suoraan, eikö niin? Viime vuonna eksyin ja se oli aika noloo...
- Mä tuun viemään sut sinne.
- No et varmana tuu, se vasta noloo olis! Ei varpilla oo muillakaan vanhemmilla lapsia saattamassa!

 Lopulta löysin kuin löysinkin perille ihan omin avuin (no okei, muita vanhempia seuraamalla). Mitään ihmeellistä asiaa ei opettajalla ollut käsiteltävänään, ihan tavanomaisia yleisluontoisia aiheita käytiin läpi. Jossain kohtaa opettaja kysyi, mitäs mieltä me vanhemmat asiasta olemme. Etupenkissä istunut äiti hätkähti: "Oi anteeks mistä, mä en oo yhtään kuunnellu ku mä oon vaan tuijottanu noita toukkia tossa!"

Enimmän hihityksen laannuttua opettaja kertoi, että yksinäinen toukka on luokan yhdessä pyydystämä ja kaksin kappalein asustavat meidän pojan tuomia. Kertoipa opettaja sellaisenkin jutun luokan toukanetsinnästä, että hän (kärsimättömäksi luonteeksi tunnustautuen) oli jo muutaman minuutin jälkeen todennut, että ei nyt taida toukkia löytyä, täytynee luovuttaa - jolloin meidän poika oli katsonut häntä pitkään ja tokaissut, että eihän niitä nyt ope hyvä viidessä minuutissa löydetä, siihen voi mennä tuntikin! Purskahdin hillittömään nauruun. Että minun lapseni opettaa jollekulle toiselle kärsivällisyyttä?!? Päivän viikon vuoden hulvattomin juttu!!!

Joku sitten kysyi, että mitäs toukkia nuo oikein ovat. Opettaja vastaamaan, että noh, köh, ööh, perhosentoukkia. Jolloin minä pääsin esiintymään fiksumpana kuin olenkaan ja kertomaan ne lajit. Siis voi eih, nynne kaikki pitää mua ihan jonain ihme hikipinkona, mä en ehkä kestähh... Tosiasiassahan minä en tiedä perhosista juuri tuon taivaallista, isämiäs se tässä perheessä on, joka on koko ikänsä perhostellut ja esimerkiksi rippikouluun kuuluvassa jumalanpalveluksessa kiemurrellut kirkonpenkissä verkkarintaskut täynnä toukkia. Ne juuret maalla. Se onni.