tiistai 29. syyskuuta 2015

Soitto soikoon

Tyrkkään tämän kuvan mukaan myös Valokuvatorstain musiikki-aiheiseen haasteeseen. Olen pitkästä aikaa kaivanut semijärkkärikameran naftaliinista ja palautellut sen toimintoja mieleeni. Tässä sinänsä vaatimattomassa otoksessa on paljon elementtejä, joista pidän: tuli ihan kivat valot ja varjot, ja syväterävyyshän on ainakin minun silmääni ehkä se selkein ero kunnon kameran ja pokkarin räpsyjen välillä - ja sattuipa mallillakin kerrankin (vahingossa) olemaan väreiltään yhteensopivat vaatteet päällä!

* * *
Mutta sitten asiaan. Se on siis nokkahuilusesonki käsillä taas. Pojalla on koulussa oikein koe kyseisen instrumentin rääkk... soitossa, ja minä tarjouduin auttamaan häntä treenaamisessa. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:
- Tuopa huilusi niin treenataan yhdessä!
- Mutta ethän sä osaa soittaa nokkahuilua, miten sä voisit muka auttaa?
- Jaa mitenniinmuka en osaa soittaa nokkahuilua?!? Mistä sinä nyt niin olet päätellyt?
- No miten sä muka voisit osata?
- Totta kai minä osaan soittaa nokkahuilua!!! Olen musikaalinen ihminen ja peruskouluni käynyt, eli ihan noita samoja biisejä kuule aikanani soitellut minäkin.
- Täh, oliko silloin jo nokkahuiluja..?
[- Nyt kyllä... !!! ]

Pojan epäluulojen hälventämiseen vaadittiin kunnon demonstraatio. Ostakaa makkaraa ja Ukko Nooa G-duurissa eivät vielä riittäneet täysin häntä vakuuttamaan, vaan vasta Puff-lohikäärme sai hänet uskomaan äitinsä kykyihin. Samapa tuo sinänsä, enhän minä siihen soittokokeeseen olekaan menossa vaan poika, mutta minua vain suuresti kummastutti se, kuinka huonosti oma perheenikään minua tietyiltä osin tuntee.

Vastaava ilmiöhän koettiin, kun aikanaan ostin pianon. Sen mukana tuli joitain nuottikirjoja, ja pyysin lisää nuotteja myös joululahjaksi. Miäs oli tästä ihmeissään: "Osaatsä muka lukea nuotteja?" Tyrmistyin. Siinä vaiheessa meillä oli yhteistä taivalta takana jo reilusti toistakymmentä vuotta, eikä puolisoni siis tiennyt minusta sellaista asiaa, että osaan soittaa nuoteista?!?

Musiikki, musikaalisuus, on omasta mielestäni yksi keskeisimpiä seikkoja minussa ja persoonassani. Minä olen se tyttö, joka kolmivuotiaana istui perheen farmari-Mazdan takaluukussa, lauloi täysin keuhkoin ja sydämin Katri-Helenaa ja muita Finnhitsejä kasetin mukana ja harmitteli, kun uskoi ässävian pilaavan mahdollisuutensa ruveta ammattilaulajaksi. Minä olen se tyttö, joka kävi ala-asteella pianotunneilla (mutta lopetti ne turhan pian, koska klassinen musiikki ei jaksanut innostaa). Minä olen päässyt lukion kemiasta läpi laulamalla (sain kaikista kokeista nelosen kun en mitenkään löytänyt sen opettajan kanssa samaan universumiin, mutta todistuksessa komeili peräti kutonen, ja opettaja - keski-ikäinen äijä - oli kapakissa luokkakavereilleni myöhemmin todennut, että se tyttöhän laulaa kuin enkeli, ei sitä raaski luokalle jättää). Olen opiskellut klassista laulua (mutta lopettanut ne opinnot turhan pian, koska klassinen musiikki ei jaksanut innostaa) ja onnistunut kajauttamaan mm. täysin puhtaan kolmiviivaisen c:n (sen väitetään rikkovan lasia, mutta kyllä ne musiikkiopiston luokkahuoneen ikkunat ihan ehjiksi jäivät). Olen ihan vakavissani lukion jälkeen harkinnut musiikin opiskelua ihan ammatiksi asti, mutta sitten turvallisuushakuisuus vei voiton ja päädyin hankkimaan hieman "porvarillisemman" ammatin (enkä kyllä tätä valintaani ole katunut).

Mutta sitten taas vastaavasti kun Facebookissa leuhkin mainitsin lapseni menestyneen juoksukilpailussa, tuttava kommentoi, että "äitiinsä tullut". Öhh joo no ei sitten todellakaan!!! Kyllä ei ole meikämamma ikikuunan urheilukilpailuissa menestynyt! Minä olin se tyttö, joka sai aina koululiikunnasta kasin, koska teki kiltisti sen mitä käskettiin, vaikka taitoa tai edes intoa ei kyllä ollut pätkääkään. Se tyttö, joka väitti että hengästyminen aiheuttaa hampaan kolotusta (!!!). Joo okei, nykyisellään olen ihan kohtalaisessa kunnossa ja joissain lajeissa hallitsen jopa tekniikkaakin jonkin verran (bodypumpin punttien nostossa, body combatin taistelulaji-imitaatioissa ja body balancen joogatyyppisissä liikkeissä), mutta siinä on kyllä taustalla ihan vain valtava määrä toistoja, lahjakkuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Milloin siitä musikaalisesta, liikunnallisesti lahjattomasta tytöstä tuli nainen, jota pidetään nuotinlukutaidottomana kuntoihmeenä?!?

Tämä asia vaivaa minua, koska koen kadottaneeni jotain olennaista itsestäni. Totta kyllä, että nykyään harrastan liikuntaa ihan avoimesti 5-9 viikoittaisen treenin verran, kun taas musiikkipuolella on melko hiljaista (sananmukaisesti). Kyllä minä edelleen silloin tällöin lauleskelen itse itseäni pianolla säestäen, mutta vain ollessani yksin kotona. Minulla kun tunnetusti on vähän kaikissa asioissa tuo rima suhteellisen kohtuullisen kohtuuttoman korkealla, en halua ketään kiusata pimputtelullani, koska en kyllä mikään Richard Clayderman tai edes Lenni-Kalle Taipale sen pianon takana ole. (Tässä kohtaa lähtee pieni nootti vanhemmilleni, jotka eivät aikanaan panneet sinnikkäämmin hanttiin, kun halusin lopettaa ne pianotunnit. Ja myös soitonopettajalle, jolla ei ollut sen vertaa pelisilmää, että olisi ottanut edes jotain vähän kevyempää musiikkia niiden iänikuisten etydien rinnalle motivaationi ylläpitämiseksi).

Mutta silti.
Laps olen köyhän kauniin Karjalan
vaan perinnön sain kaikkein kalleimman:
sain soiton, laulun lahjan sydämeen
en niitä vaihtais onneen maalliseen

Karjalasta puheen ollen, tässäpä osuvia havaintoja meikäläisten luonteenlaadusta. Oma suosikkini on kohta "eteläkarjalaiset on niin kovia puhumaan, että jos ne menis metsään ja kohtais karhun, se karhu alkais näytellä kuollutta!" TV 2:n Naurun tasapaino - suosittelen lämpimästi!

4 kommenttia:

Irkkunen kirjoitti...

Oi siis ihana ihana kirjoitus!! Sulla on kyllä lahjaa myös kirjoittaa. Niin sait mut hyvälle tuulelle! Kiitos!! Ja ihan kun osaat soittaa nuoteista, mä soitan kitaraani soinnuista, (osaan kyllä auttavasti nuottejakin lukea) kävin myös nuorempana soittotunneilla mutta ne tylsät iänikuiset samat rallatukset ei tyttöstä kiinnostanut..harmi juttu!
Niin se on ettei ehkä lähimmätkään aina tiedä kaikkea toisistaan...=)

Careliana kirjoitti...

Oi kiitos Irkkunen, sinäkin sait minut hyvälle tuulelle kommentillasi! :)

SusuPetal kirjoitti...

Kaipa se on uskottava, ettei kukaan voi täysin tuntea toista :D

Nuotinlukutaitoa täytyisi pitää yllä, aikanaan pianolla se hoitui, kitaraa soitin silloin muinoin soinnuilla.
Vaan nyt on ollut musiikin soitossa pitkän pitkä tauko.

Laulaminen on ihanaa, korkeaa ceetä en saa aikaiseksi, mutta mitä matalammalle aikoinaan menin laulutunnilla, sitä epäuskoisempi oli opettajan naama :D

Järkkäri kannatti kaivaa naftaliinista, hyvä värimaailma ja sommitelma kuvassasi.

Careliana kirjoitti...

Kiitos ihanasta kommentista myös Susulle!

Minä en valitettavasti osaa soittaa kitaraa. Kovasti toivoisin osaavani, sillä aina välillä minua pyydetään laulamaan häihin, ristiäisiin, hautajaisiin tms. tilaisuuksiin, joissa tarvittaisiin myös säestystä (siis muualla kuin kirkossa, jossa toki on urut ja kanttori käytettävissä) ja se kitara kulkisi näppärästi mukana. Pianoa kun ei oikein voi eestaas rehata ja sitä paitsi, kuten sanottu, senkään soittotaitoni ei ole yleisön kestävällä tasolla.

Kiitos erityisesti kuvaa koskevasta palautteesta - valokuvaukseen minulla kyllä riittäisi intoa, huomattavasti enemmän kuin taitoa, ja olen ihan suhteettoman tohkeissani aina, kun (vahingossa) onnistun taltioimaan edes omasta mielestäni kelpo ruudun.