Ympyröitä kiinni

Juhannus 1999 oli helteinen. Olin edellisellä viikolla tavannut sellaisen kivan ja söpön pojan yhteisen kaverin kautta, ja sattumoisin oli käynyt ilmi, että olimme menossa samoille juhannusfestareille, Himokselle. Ja koska porukoissamme oli muutenkin yhteisiä tuttuja, oli tietenkin luontevaa lyödä leirit yksiin.

Niin. Se oli juurikin se tyyppi, josta ei sitten tullutkaan minulle juhannusheilaa. Kun tuli aviomiäs.

Hieman yli 16 vuotta myöhemmin palasimme rikospaikalle, Himos-festareille, jälkikasvulla vahvistuneina. Linkin Park on koko perheen suosikkibändi, ja kun huomasimme sen konsertoivan suhteellisen lähellä, hankimme tietenkin liput kaikille kolmelle. Etukäteen varoittelimme poikaa, että paikan päällä olisi sitten hirveä ruuhka, joka paikkaan pitäisi jonottaa, tungoksessa ihmiset tönisivät ja kiilaisivat, eikä hän todennäköisesti edes näkisi bändistä kovinkaan paljon sieltä ihmismassojen takaa. Mutta että se tunnelma olisi varmasti silti tuon kaiken arvoista.

Vaan kuinkas sitten taas kävikään? Olimme paikalla pari tuntia ennen keikan alkua, jälkimmäisen lämppäribändin vetäessä omaa showtaan. Poika jonotti kahdessa minuutissa iltapalakseen kalalautasen ja pisteli neulamuikkunsa hyvällä halulla kaikessa rauhassa pöydän ääressä istuen. Sitten lähdimme suuntaamaan kohti esiintymislavaa. Etenimme niin pitkälle kuin esteettä pääsimme - ja se eteneminen tyssäsi lopulta esiintymislavan edessä olevaan aitaan. Ohohuppista, eturivissä oltiin taasen, toki hieman sivussa tälläkin kertaa. Juuri kun ihastelin AC/DC:n keikalla, etten ollut ikinä nähnyt maailmantähtiä niin läheltä, ja nyt olin vielä lähempänä - enkä mitä tahansa maailmantähtiä vaan Linkin Parkia. Chester Benningtonia. (Josta olen hehkuttanut tässä blogissa aiemminkin.) Siinä kyllä otti vanhanrouvan pumppu muutaman ylimääräisen kierroksen, kun hahmotin tilanteen hulppeuden.

Linkin Park. Numb - äännetään NAM!

Keikka oli huippuhyvä. Vaikka kiertue keskittyykin bändin uusimpaan levyyn, joka ei minun mielestäni ole ollenkaan heidän parasta antiaan, keikalla kuultiin ilahduttavan paljon niitä suurimpia ja parhaimpia hittejä. Chester on pomminvarma livelaulaja, ja myös Mike Shinoda teki lähtemättömän vaikutuksen. Mike esitti myös oman bändinsä Fort Minorin biisejä, ja vaikka itse pidänkin melodisemmasta musiikista enkä niinkään piittaa rapista, niin tosi hyviltä nekin kuulostivat. Pojasta tuli saman tien Fort Minor -fani.

Jos nyt jotain negatiivista hakemalla hakee, niin hieman miinusta antaisin siitä, ettei Chester missään vaiheessa vähentänyt yhtään vaatetustaan... Lisäksi tyyppi paineli lavalla tyypillisen vimmaiseen tapaansa - joku voisi käyttää esiintymistyylistä termiä "piriorava" - niin ettei hänestä meinannut millään saada terävää valokuvaa, edes siitä eturivistä käsin.

Että joo. Kannatti lähteä, etten sanois.

Palataas sitten taas ajassa taaksepäin, kesään 2002. Siihen mennessä oli jo käynyt selväksi, että vähän se juhannus '99 pitkäksi venähti - oli tuomarin eteen asiaa. Ja ennen kuin päästiin valoja vannomaa, piti tietenkin juhlia polttareita. Minä olin jo silloin nuorna likkana tunnettu siitä, etten ihan se työkaluboksin ketterin ruuvimeisseli ole - joten tietenkin likkakaverini veivät minut kalliokiipeilemään. Siinä minä sitten pingersin ylös Pyynikin harjun reunaa turvavaljaat tutisten, peläten yhtä paljon putoamista kuin kynnen katkeamista (kumpikaan kauhuskenaario ei lopulta toteutunut vaan naimisiin päästiin ihan ehjin nahoin ja pitkin kynsin).

Ja sillekin rikospaikalle tuli nyt sitten palattua. Nimittäin tämä rakkautemme hetelmä täyttää juuri vuosia, ja tällä kertaa hän halusi juhlistaa syntymäpäiväänsä kiipeilemällä parin kaverinsa kanssa puissa ja kallioilla - Flow Parkissa. Koska puiston säännöissä sanotaan, että jokaista neljää lasta kohden täytyy olla yhden aikuisen valvomassa, minä sitten lupauduin kiipeämään muksujen mukana. Mitäpä sitä äiti ei lapsensa hyväksi tekisi...

Kyllä minä siellä kymmenen metrin korkeudessa ohuella teräsvaijerilla keikkuessani pariinkin kertaan kysyin hiljaa itseltäni, olikohan se nyt sittenkään ihan loppuun saakka harkittu idea. Se juhannusfestareille meno ja tuomarin edessä tahtominen ja lisääntyminen. Tai ainakaan se synttärijuhlapaikan valinta...

Poikani Tarzan.

Vaan olivatpa ainakin lapset hyvässä valvonnassa. Nimittäin kun minä pääsin vihdoin sen ensimmäisen radan loppuun, helpotuksesta ja kieltämättä vähän onnistumisen ilostakin täristen, olivat valvottavani menneet jo seuraavan radan kokonaan läpi ja ehtineet puoliväliin jo sitäkin seuraavaa. Onneksi oli se juhannusheila aina vain matkassa, ja hän seuraili menoa maasta käsin. Niinno, minähän sanoinkin silloin nuorempana, että haluan kernaasti itseäni fiksumman miehen - tämä toive on näköjään toteutunut...

Joo, ihan kiva että tuli aikanaan nilllekin festareille lähdettyä.