Nimby

(= Not In My Back Yard eli eimeirännurkil)

Kun naapurustoomme jokin aika sitten rakennettiin joukko rivitaloja, joihin tuli pelkkiä vuokra-asuntoja, paikallisessa omakotiyhdistyksessä alkoi melkoinen supina ja jupina. Asuntojen (niiden omien!) arvo laskee. Tulee häiriökäyttäytymistä. Joka ainoa seudulla havaittu liikennerikkomuskin pantiin automaattisesti vuokra-asujien piikkiin. Kaikenmaailman huumekauppiaat kaahailevat pöllypäissään pitkin jalkakäytäviä.

Minuakin otti päähän. Nimittäin tuo käsittämätön ahdasmielisyys ja ennakkoluuloisuus. Ettäkö useamman talon asukasjoukon pystyy noin vain leimaamaan ja sullomaan suorilta samaan kategoriaan? Ettäkö kaikki ne asukkaat ovat automaattisesti huonompia ihmisiä kuin tien toisella puolella majailevat ihan vain siksi, että maksavat asumisestaan vuokraa eivätkä pankkilainaa?!? Kyse on kuitenkin upouusista rivitaloista eli todennäköisesti melko kallisvuokraisista asunnoista pikkukunnan pikkulähiössä, eli tuskin ne hirveänkauheanpelottavat moniongelmaiset deekut juuri näille asuinsijoille ensimmäiseksi hakeutuvat. Kuljen uusien talojen lomassa koiran kanssa päivittäin (niin, ajatella, että uskallankin!) ja oman empiirisen havaintomateriaalini perusteella olen todennut, että yllättävän tavallisilta kansalaisilta ne koko seudun maineen pilaavat hirviöt vaikuttavat: enimmäkseen nuoria perheitä, paljon lapsia, melkein joka asunnossa koira. Veikkaisin, että aika moni perhe on majoittunut kyseisiin taloyhtiöihin väliaikaisesti rakentaessaan itselleen taloa. Omaa. Omakotitaloa. Eli vähintäänkin he ovat kohtapuoliin muuttumassa Hyväksyttäviksi Kunnon Ihmisiksi.

Kieltämättä sain vähän nokilleni, kun kävi ilmi, että taloissa tosiaan asui yksi huumekauppias, joka sitten melko pian sulkikin sen ylimääräisellä luodinreiällä ilmastoidun ovensa takanaan ja muutti vankilaan. Mutta vielä tämänkään tiedon valossa en ole valmis leimaamaan niitä loppuja 99 prosenttia vuokra-asujista samaan kastiin. Ehkä sitten vain olen hyväuskoinen hölmö.

Piirun verran lisää nämä siniset silmäni kuitenkin avautuivat tässä taannoin, kun olin koiran kanssa sunnuntaikävelyllä. Lähikaupan takapihalla istuskeli pari nuorta aikuista miestä kaljoittelemassa, muutama tölkki heidän jaloissaan näytti olevan, eli ihan yhdelle he eivät olleet siihen pysähtyneet. Jaha, pojilla on mennyt viikonloppu vähän pitkäksi, tuumin, no omapa on asiansa. Oikein ystävällisiltä nuorukaisilta he vaikuttivat, silittivät koiraa ja hymyilivät. Muistin nähneeni ainakin toisen heistä siinä kaupan parkkipaikalla ennenkin, silloinkin hän tervehti koiraa iloisin paijauksin.

Kiersimme koiran kanssa vakiolenkkimme, joka johdatti takaisin kaupalle ehkä noin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Nyt nämä samaiset nuorukaiset jo makasivat pitkin pituuttaan maassa. Ihan elämäänsä tyytyväisiltä ja ystävällisiltä he edelleen vaikuttivat, kohteliaasti väistelivät kaupalle kulkijoita, mutta puhe oli puuroutunut jo hädin tuskin ymmärrettäväksi sammallukseksi. Parissakymmenessä minuutissa? Ihan niin hömelö en minäkään ole, ettenkö olisi väkisinkin tullut ajatelleeksi, onkohan siihen tilaan päädytty ihan pelkän keskioluen voimalla.

Tajusin, etten ainakaan tietääkseni ole ikinä nähnyt huumeiden vaikutuksen alaisena olevaa ihmistä. Enkä muuten ikinä halua sellaista nähdäkään. En ainakaan oman tutun lähikauppani pihassa, tässä pikkukunnan pikkulähiössä, poikani koulumatkan varrella.

Ostaa halutaan: Mukava ja hyvin pehmustettu tynnyri, tarpeeksi iso, jotta siinä mahtuu nyt 11-vuotias poikalapsi viettämään kaiken vapaa-aikansa ainakin siiheksi, kunnes on täysi-ikäinen, mieluiten tuonne kolmi-nelikymppiseksi asti.

(P.S. Minä en silti usko, että nämä nuorukaiset asuvat niissä naapuruston vuokrataloissa.)