sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kyllä meillekin voipallon elämä tuo

Teimme lauantaina pikapyrähdyksen kotikonnuilleni. Oli hoidettavana ihan käytännön asioita, kun mummi on nyt kotiutunut hoitolaitokseensa ja hänen asuntonsa on myyty. Tiedättehän ne hirviöjutut perillisistä, jotka juonittelevat, keplottelevat ja parhaimmassa tapauksessa riitautuvat loppuiäkseen jakaessaan perintöä, vaikka kyseisen perinnön jättäjä vielä elää... Joo, no siis ihan haaskalintunahan minäkin siinä olin materiaa kärkkymässä: Olen kauan sitten saanut mummilta kuusi ihan kivaa, arkikäyttöön soveltuvaa juomalasia, joista vuosien saatossa on kaksi mennyt rikki, ja nyt pyysin, josko voisin saada mummin varastoista täydennystä siihen sarjaani. Nämä lasit kun ovat sellaista täysin arvotonta, ei-minkään-merkkistä bulkkikamaa, ettei niitä netistä tai kirppareiltakaan ole löytynyt. Sainkin sitten kuusi niitä toivomiani laseja ja vieläpä neljä samaan sarjaan kuuluvaa, suurempaa lasia. JA korin, jossa ne kuljetettiin. Ahne paskiainen.

Ei vaan. Tiedättehän ne nyyhkyjutut ihmisistä, jotka reagoivat liikuttavan voimakkaasti iloisen lahjan tai muun yllätyksen saatuaan? Minulla oli tällä reissulla ilo ja onni tuottaa kaksikin tällaista yllätystä, sekä isälleni että pojalleni. Se loiste, joka syttyy rakkaan ihmisen kasvoille, kun hän tajuaa saavansa jotain, mitä on hartaasti toivonut mutta ei ole osannut odottaa saavansa - se on kaunein ja palkitsevin näky, jonka tiedän, ja suurin ja tärkein lahja, jonka itse voin koskaan saada!

Tietenkin kävimme katsomassa myös mummia. On aina yhtä ihanaa nähdä häntä, vaikka toki on myös haikeaa tajuta, kuinka hän koko ajan ajautuu kauemmas ja kauemmas tästä todellisuudesta. Tällä kertaa kävimme esimerkiksi seuraavanlaisen keskustelun:

Mummi (kääntyen isin puoleen, siis oman poikansa, joka ainoana samalla paikkakunnalla asuvana sukulaisena käy häntä viikoittain tapaamassa): No milloinkas työ nyt ootte tänne Imatralle tulleet?
Isi (pyöriteltyään hetken silmiään miettien, mitä tuohonkin nyt vastaisi): Kuule 70 vuotta sitten!
Mummi: Aijaha... mmmhhhmmmm... ai että... Teillä onkin sitten juhlapäivä ollut, että oikein 70 vuotta...
Minä (iloisesti hymyillen ikään kuin ei olisi tehnyt yhtään tiukkaa pidätellä naurua): No ainahan se on juhlapäivä kun pitkästä aikaa nähdään!

Ymmärsin kyllä, että missään vaiheessa mummi ei enää yhtään tajunnut, keitä me olimme. Mutta ymmärsin myös sen, että käyntimme ilahdutti häntä joka tapauksessa kovin. Varsinkin poikaa hän katseli hyvin onnellisena, onhan hän aina ollut aivan äärimmäisen lapsirakas. Ja kelpasihan sitä poikaa katsellakin. Olen ehkä vähän jäävi sanomaan, mutta on se ainakin minun mielestäni ihan käsittämättömän komea jannu (miten joku, jonka geeneistä puolet on peräisin minulta, voikin olla noin kaunis?!?), ja hän myös käyttäytyi todella mallikelpoisesti koko käynnin ajan,  hymyili vain kauneinta hymyään (no okei, ehkä hänelläkin oli "hienoisia" vaikeuksia pidätellä nauruaan mummin ja muiden asukkaiden touhuja seuratessaan, mutta lopputuloksena oli kuitenkin oikein aurinkoinen eikä yhtään pahanilkinen ilme). Kun lähtiessämme peittelimme mummin taas petiinsä, hän risti kätensä ja sanoi lähettävänsä yläkertaan kiitokset siitä, että sai meitä nähdä. Ei siihen onneen aina niin spesifiä ymmärrystä vaadita!

Automatkalla löytyi pitkästä aikaa soittimeen Miljoonasateen levy (sieltähän on peräisin myös tämän kirjoituksen otsikko). Enpä muistanutkaan, kuinka loistavaa musiikkia sekin bändi on tehnyt, Heikki Salo on kyllä todellakin armoitettu lauluntekijä! Esimerkiksi Meitä jyrätään on sangen ajankohtainen vielä ja taas tänäkin päivänä:
tänään tankki on pankki ja työttömyyden miinaan meistä jokainen astua voi
mutta rakas, rakkain, rakkaimpani, me kyllä pärjätään
kunhan elämän juoksuhaudassa saan sun syliisi painaa pään kuin kypärään

Niin. Materia on materiaa. Tärkeintä ovat ihmiset. Ne tärkeimmät. 

Ei kommentteja: