Onnea on

Onnea on ystävä, joka soittaa kirjaimellisesti tasan sillä sekunnilla, kun olen tarttumassa siivousrättiin, ja ehdottaa shoppailutreffejä. Saved by the bell, kuten sanonta kuuluu. Onnea on shoppailukierros hyvässä seurassa. Enkä edes ostanut itselleni mitään, vaikka vähän vilkuilinkin yhtä poolopaitaa sillä silmällä. Liekö jokin keskiäkäisyyden oire, että poolopaidat ovat alkaneet viime aikoina kovasti viehättää?

Onnea on hyvä musiikki. Tämän aivan huikean keikkavuoden päätti meidän perheen osalta Haloo Helsingin lauantainen jäähallikeikka, jota olimme seuraamassa koko perheen voimin. Hyvää musiikkiahan se bändi tekee, kyllä sitä kelpasi livenäkin kuunnella. Tosin täytyy todeta, että jos Haloo Helsingin suurin vahvuus onkin sen keulakuva Elli Haloo, jonka oivaltavat tekstit ja omalaatuinen laulutapa nostavat bändin selvästi edukseen esiin tästä tämän päivän pikkuorava-purkkapallohöttöpoppimassasta, niin livekonsertissa ainakin minun mielestäni Elli oli se pumpun heikoin lenkki. Hänen äänensä ei ihan riittänyt liidaamaan bändiä, ja loppuosan raskaammissa sovituksissa se suorastaan jäi kitaroiden alle, vaikka mikrofoni olikin miksattu jopa häiritsevän voimakkaasti äänimaton päälle. Parhaimmalta kuulosti konsertin keskiosan akustinen setti, jossa balanssi säilyi ilman, että laulajan tarvitsi ylittää ääniresurssejaan. Lisäksi täytyy antaa iso kunniamaininta Hartwall-areenan yleisölle, joka oli todella epäsuomalaisesti menossa mukana. Suurimmissa hiteissä taustakuorona toimi ihan koko hela areena, istumakatsomon perimmäisiä rivejä myöten, ja erillisessä yhteislaulusessiossa halli todellakin kaikui Vuorenpeikkojen tanssia ja Haloo Helsinki -huutoja. Hyvä keikka oli, hyvä fiilis jäi!

Onnea on siisti koti ja kukka-asetelma. Ei se tämä kämppä sitten jostain kumman syystä siivonnut itse itseään sillä välin, kun minä shoppailin ystävän kanssa, joten pakkohan minunkin oli lopulta rättiin tarttua. Anoppi kertoi, että hänellä on ollut tapana ostaa itse itselleen kukkasia aina palkinnoksi siivouspäivästä ja samalla ikään kuin sen siistin kodin kruunuksi. Minusta tuo kuulosti niin hyvältä idealta, että päätin kokeilla sitä. Ihan lähikaupasta löysin tällaisen ajan henkeä ja lempiväriäni heijastelevan asetelman:

Ja voi kyllä, kuulkaa, toimii! Meikäläisen viherpeukalon tuntien tuon murattiraukan eliniän odote lienee samaa luokkaa kuin meidän junskarin verkkahousujen, mutta nuo koristeet ainakin saa talteen vastaisuuden varalle; veikkaan, että ne löytävät tulevina vuosina paikkansa The Viinilaatikosta. Mutta toistaiseksi tämä asetelma, männävuotisiin tuoksikynttilöihin ja lempitabletteihini yhdistettynä, tuo valtavasti hyvää mieltä. Anoppini on kovasti viisas nainen! (Enkä sano tätä vain siksi, että tiedän hänen lukevan tätä blogia.) (Terveisiä kuitenkin ;D ).

Onnea on uusi poolopaita. Niin, se ystävän kanssa shoppaillessa bongaamani paita jäi siinä määrin kummittelemaan mieleeni, että katsoin tarpeelliseksi käydä vielä uudemman kerran katsomassa sitä. Onnea on vaatekaupan myyjä, joka toteaa, että "kyllä sä näin takinkin läpi näyttäsit olevan S-kokoa." Ja on oikeassa. Minulle, 168-ja-risat-senttiselle, romuluiselle, ladonovi-hartioilla varustetulle ratkaisulle sen niukkalinjaisen poolopaidan M-koko oli oikeasti hartioista iso!!! Mutta S-koko istui kuin juuri minun päälleni neulottu. Ei sitä mitenkään voinut sinne kauppaan jättää - joten tätäkin juttua kirjoitan autuaana uutukaisessa poolossani keikistellen.

Onnea on lounastauko, johon kuuluu Emmerdale, mukava sohvannurkka, lämmin pehmeä corgi kylkeen käpertyneenä ja pussillinen jogurttipähkinöitä, joiden olemassaolon olin melkein jo ehtinyt unohtaa. Mikä on onni sinänsä, että jos olisin muistanut sen kaappiin jemmaamani pussin, olisin todennäköisesti hotkaissut sen jo heti aamutuimaan - minulle on fyysisesti melko mahdotonta vastustaa jogurttipähkinöitä.

Onnea on... se, että onnea on niin paljon. Pienissä asioissa. Minun elämänfilosofiani on, että onni ei tule odottamalla eikä välttämättä tekemälläkään - onni tulee, onni ON, kun sen vain löytää.