perjantai 9. lokakuuta 2015

Pullamössösukupolvesta

Keskustelin tänään poikani kanssa jääkiekkopeliin menosta.

- Saanko mä mennä itse pyörällä sinne?
- No et.
- Miksen muka?
- Koska sinne on pitkä matka ja se peli loppuu vasta lähempänä yhdeksää, jolloin on jo tosi pimeää ja kauhean kylmääkin. Sitä paitsi isäsihän lähtee sinne peliin myös ja ajaa sen tismalleen saman reitin autolla joka tapauksessa.
- Niin mutta miksen saa?
- Öhh siis enkö minä juuri maininnut noin neljä syytä mikset saa?
- Niin mutta miksen? Kaveritkin käy peleissä omilla pyörillä.
- Niin, ne kaverit asuu siinä hallin vieressä. Meiltä on sinne reilusti yli viisi kilsaa, enkä halua, että sinä vielä tuon ikäisenä pyöräilet pimeässä ja kylmässä sellaista matkaa. Huomenna päivänvalossa voit kyllä pyöräillä sinne kavereiden kanssa hengailemaan, jos haluat.
- No mutta jos mä kierrän sitä syrjäisempää kautta?
- No justiinsa, vielä pidemmän matkan ja vielä pimeämmässä, ja syrjässä missä kukaan ei ole näkemässä tai auttamassa, jos jotain sattuu!
- Niin mutta miksen saa mennä?
[Ja sama levy ympäri uudestaan. Ja uudestaan. Parisenkymmentä kertaa.] Ja sitten se tuli. Se legendaarinen kaneetti, jota olin luullut saavani odottaa vielä edes vuoden tai pari:
- Mutku mä haluun elää mun omaa elämää!!!

Voi esiteini-ikä sentään. Mutta eipä ainakaan meidän kossia tarvitse parjata siitä, että kinuaisi autokyytiä jokaiseen korttelinvälin siirtymään! Hän on kyllä ihan käsittämättömän fyysinen kaveri, kaipaa koko ajan jotain kropalla tekemistä. Mistä syystä tuntuukin suorastaan absurdilta selittää hänelle, miksi liikuntatunneilla pitää ottaa tosi iisisti, koska nykyäänhän liikunnan arvostelussa tosiaan ihan pelkkä asenne ratkaisee, suoritukset eivät saa vaikuttaa.

Ymmärrän kyllä sen kauniin ajatuksen siellä takana, että tavoitteena olisi saada kaikki lapset edes tavalla tai toisella tutustumaan erilaisiin liikuntalajeihin ja ehkä joku jopa innostumaankin jostain niistä, kun kaikki kilpailullisuus ja suorittaminen on karsittu pois. Nykyäänhän lapsia ei saa velvoittaa osallistumaan urheilukilpailuihin, kuntotesteihin tms. tapahtumiin, mikä on toki ihan hieno juttu (terv. nimim. enpä olisi itsekään metriäkään siitä 1500 m:n maastojuoksusta kipittänyt jos ei olisi tarvinnut!!!) - mutta eikö niitä, jotka näihin tapahtumiin vapaaehtoisesti osallistuvat, voisi kuitenkin sitten palkita onnistumisista?

Kun sitten kuitenkin vastaavasti joka jeekelin puukorva joutuu sen Ostakaa makkaraa nokkahuilulla vinguttamaan ja saa tästä suorituksestaan arvosanan, joka arvatenkin vaikuttaa myös todistukseen merkittävään numeroon. Reilua? Kuinka moni saa tästäkin elinikäisen musisointikammon, kysyn vaan, nih kerta!

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, niin meidän puukorva vingutti sitä pilliänsä kahdeksikon edestä. Ja sen samaisen kahdeksikon hän saanee liikunnastakin. Ihan sama, montako juoksu- ja hiihtokilpailua hän voittaa ja missä kaikissa joukkuelajeissa hän edustaa kouluaan koulujenvälisissä turnauksissa - ei hänellä varpilla riitä pokka pitää turpaansa tukossa, kun liikunnanopettaja ihan vakavalla naamalla selittää jääkiekon punaviivan paitsiosta ja siitä, miten rankkarit vedetään siniviivalta...

Mutta onneksi alakoulun liikunnan- tai musiikinnumeroilla tuskin on kovin ratkaisevaa roolia noinniinku tyypin elämän isossa kuvassa. Asenne ratkaisee. Eikä se liikunnallinen asenne varmasti pahasta ole! (Inttämisen sen sijaan voisi jättää vähän vähemmällekin...)

4 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Onhan se makkaran ostaminen hurjan tärkeää ja sohvaperunan rooli siihen lisäksi niin ravinto on kohdallaan. Liikkumisen ilo on hyvä asia ja hyvä asenne liikkumiseen loistavaa, mutta ei varmaan haittaa, että joku on jopa hyvä urheilussa.
Juuri omien lasten kanssa juteltiin, kuinka he ovat erilaisia harrastajia samassa lajissa ja muutenkin. Toinen menee taito edellä ja toinen into ja molemmat yhtä hyviä asioita. Nokkahuiluakin isompi soittaa mielellään, mutta ei ole makkaroita soittanut moneen vuoteen, kun tähtää vähän haastavampiin kuvioihin...onneksi!

Careliana kirjoitti...

Hei, loistava metafora: ei suinkaan pullamössö- vaan makkaraperunasukupolvi! :D

Meidän junskari kyllä menee oikeastaan tekemisen riemu edellä ihan joka asiassa, taitoa käytetään sen verran kuin sitä luonnostaan sattuu olemaan, vaivaa ei olla valmiita näkemään. Mutta äärimmäisen tärkeäähän se riemukin on, varsinkin vielä tuossa iässä!

Tanja kirjoitti...

Ei tuo meidänkään isompi vaivaa kauheesti näe...keihästä kiskoi kyllä koko kesän mökillä ja toki päälajissaan haluaa kovasti kehittyä ainakin siinä omimmassaan pelipaikassa.
Ja nuorempi tykkää liikkua, mutta kilpaileminen ei maistu. Se on vähän huono noissa sen joukkuelajeissa...

Hirnakka kirjoitti...

iso käsi liikkuvalle lapselle. Kyllä se inttäminen oman tekemisen puolesta on ihan hyvä, äitinä toki arvostan turvallisuutta yli kaiken.
Juuri tänään kurkin verhon raosta kun Nuorimmainen hummaili kentällä, teki mieli mennä sanomaan, että on varovainen. Mutta mitäpä minä jarruttamaan. Kerran on kätensä katkonut, kaipa osaa jo arvioida riskit ja tuntee hevosensa. En mennyt ja hyvä niin, itse analysoi hevosen liikkumista niin hyvin, että jatkossakin tyydyn katselemaan (ylpeänä) ja kannustamaan.

Nykylapset tuntuvat melko nopeasti oppivan sanomaan: emmääjaxa, eihuvitaonxpakko? Jokainen otettu askel on kuitenkin omaksi hyväksi otettu ja siksi iloinen asia.