Kuten teineillä ja teinihenkisillä on tapana kertomuksensa aloittaa:
Se tunne kun...
...Menet yliopistolle professoria tapaamaan ja keskustelemaan väitöskirjastasi. (Kyllä, rakkaat oikeasta elämästä tutut lukijat, sellaistakin minä olen tässä pikkuisen ruvennut käpistelemään, vaikken kovin laajalti ole asiaa uutisoinutkaan, koska toistaiseksi ei juurikaan uutisoitavaa siltä saralta ole.) Hän ei ole vielä työhuoneessaan, odottelet häntä käytävällä paksu ja raskas untuvatakki päällä, kahvikuppi kädessä.
Professori tulee käytävää pitkin, tervehtii ja mainitsee: "Jaa tuossa onkin laitoksen johtaja Merja [nimi muutettu], hän haluaa myös tutustua suhun."
Ojennat sen käden, jossa ei ole kahvikuppia, sanot nimesi. Vastaus:
"No niin ja sä olet sitten tulossa syksyllä meille töihin, eikö niin, vai sopiiko se sulle?"
No ähym yhym siis tota köhöm niiiiin...
Huomattavan välkky ensivaikutelma mahdolliselle tulevalle esimiehelle, check.
Työhuoneessaan professori sitten hilpeästi toteaa, että "Olisin mä ehkä voinut etukäteenkin sua tosta varottaa..."
"...mutta ajattelit sitten, että on paljon kivempi väijyttää keskellä käytävää toppatakki päällä?"
Että sellasta. Eihän tuo tietenkään nyt ihan täysin puun takaa tullut, olenhan minä asiasta ollut tietoinen jo jonkin aikaa (siihenhän viittasin myös taannoisessa postauksessani mainitessani, että tämä vuosi saattaa hyvinkin tuoda elämääni suuriakin muutoksia), mutta olipahan ainakin ehkä maailmanhistorian lyhin työhaastattelu... Tosin en minä vielä ole mihinkään paperiin nimeäni laittanut enkä ihan satavarmaksi tiedä, laitanko edes lopulta. Saa nähdä, muodostuuko ansiotaso ylittämättömäksi kynnyskysymykseksi. Paljosta olen toki valmis tinkimään jo pelkästään niiden kahden taikasanan - palkallinen loma!!! - takia, ja itse työhän olisi minulle todella mieluinen, mutta on minullakin rajani.
Olemme suurten kysymysten äärellä. Seuratako sydäntä vai vatsaa..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti