sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Miljonäärimenoa Vietnamissa

Haluatko miljonääriksi, mutta epäiletkö, ettei nippelitietosi riittäisi tämän aseman saavuttamiseen TV-visailun avulla? Voit ratkaista tilanteen matkustamalla Vietnamiin. Vietnamin valuutta dong on vahvuudeltaan sitä luokkaa, että 100 000 dongia vastaa hieman alle viittä euroa eli jo vajaalla meikäläisellä viisikymppisellä pääsee Vietnamissa miljonäärikerhoon. Ja sillä miljoonalla pötkii Vietnamissa aika pitkälle, koska maan hintataso on sangen edullinen.

Matkailukohteena Vietnam on suhteellisen uusi tuttavuus. Tämä on tietenkin positiivinen seikka sikäli, että edes puhtaasti turisteille suunnatuissa kohteissa ei vielä rusennu massaturismin jyrän alle (nimenomaan tämä oli se syy, joka sai meidän perheemme valitsemaan tällä kertaa matkakohteeksi Vietnamin eikä Thaimaata).


Saman ilmiön kääntöpuolena on sitten se, ettei myöskään turisteille suunnattu palvelu- ym. tarjonta ole järin runsasta. Monin paikoin länsimaisia vieraita kummastellaan vielä silmät ymmyrkäisinä, mutta paikalliset ihmiset ovat kuitenkin yleisesti ottaen hyvin ystävällisiä ja palvelualttiita, joskin kielitaidon puutteet asettavat omat rajoituksensa kanssakäymiselle.

Toinen miinuspuoli Vietnamissa matkakohteena on kaukainen sijainti ja heikohkosti kehittynyt infrastruktuuri. Rantalomakohteeseen päästäkseen täytyy suomalaisen matkailijan viettää ensin yli 10 tuntia lentokoneessa ja sen päälle vielä viitisen tuntia autossa. Reilusti yli puolen vuorokauden mittainen siirtymä, viiden tunnin aikaero ja totaalinen ilmastonmuutos ovat kieltämättä äärimmäisen raskas yhtälö, ja jälleen kerran manasin mielessäni, että saa kyllä olla viimeinen kerta kun tällaisen tuskien taipaleen taakse lähdetään prkl - mutta kun sitä sitten pääsi pesemään ja nukkumaan matkan rasitukset pois ja heittäytymään lomakohteen lämpöön ja tunnelmaan, niin kummasti sitä jo seuraavana päivänä taas alkoi tuntua siltä, että kyllä se matka kannatti tehdä.

Me olimme valinneet kohteeksemme Phan Thietin, tai tarkemmin Mui Ne -nimisen turistialueen. Mui Ne edustaa ilmeisen tyypillistä vietnamilaista kaupunkisuunnittelua, jonka voi kirjaimellisesti kiteyttää sanaan suoraviivainen: Useimmat maaseutukylät koostuvat tasan yhdestä tiestä, jonka molemmin puolin on kylki kyljessä talonhäkkyrää jos jonkinlaista, useimmissa katutasossa jonkinlainen bisnes ja yläkerrassa sitten yrittäjäperheen koti. Esimerkiksi Mui Ne on arviolta viitisen kilometriä pitkä ja noin 20 metriä leveä taajamainen. Tämä on tietysti kätevää minun kaltaisilleni suunnistusihmeille - edes minä en kovin helposti sentään yhdellä suoralla tiellä eksy (toki siinäkin on aina se riski, että sitä lähtee kulkemaan väärään suuntaan), mutta vastaavasti taajaman koko tarjonnan läpi käyminen edellyttää melkomoista tarpomista. Tosin eipä se tarjonta kovin monipuolista ollut: ravintola, ravintola, retkenjärjestäjä, ravintola, limsa- ja matkamuistokauppa, ravintola... samaa sapluunaa koko matkan.

Hotellimme The Cliff Resort osoittautui yhdeksi mukavimmista hotelleista, joissa olen koskaan ollut. Tilavassa, siistissä ja kaikin puolin toimivassa huoneessamme oli mm. suuri, poreammeella varusteltu terassi, jolta avautui upea näkymä suoraan merelle - ja kyllä, se oli juuri niin ylellinen ja ihana kuin miltä se kuulostaa ja kuvissa näyttää!


Sitähän usein sanotaan, että eihän lomalle tulla hotellihuoneessa olemaan, mutta me totesimme, että tässä nimenomaisessa tapauksessa ei sekään väärin olisi, vaikka viettäisimme suurimman osan lomasta tuossa hienossa huoneessamme, varsinkin kun ympäristö ei kummoisia aktiviteetteja tarjonnut. Emme me nyt tietenkään koko lomaa neljän seinän sisällä nyhjänneet, mutta tavallista enemmän aikaa kuitenkin vietimme ihanalla terassillamme lekotellen.

Hotellissa ei - syystä tai toisesta, heikosta laadusta se ei ainakaan johtunut! - tuntunut olevan kovinkaan paljon asiakkaita, vaan se oli kokonaisuutena hyvin rauhallinen. Useana iltapäivänä saimme käyskennellä, juoksennella ja uiskennella hotellin omalla rannalla aivan keskenämme - aivan kuin olisi ollut yksityisranta käytössä! Samoin hotellin kahdesta uima-altaasta pienempi oli monena päivänä ihan prime time -aikaan, puoliltapäivin, täysin autio, joten pääsimme nauttimaan myös yksityisallas-efektistä. Välillä tuntui kuin olisimme tosiaan olleet ihan aitoja miljonäärejä ja lomailleet huippuhienossa kartanossa yksityisrantoineen, -altaineen ja poreammeineen, runsaslukuisen, erittäin ystävällisen henkilökunnan palveltavina!


(Kyllä, tämä on hurja jymypaljastus: vesirajassa kulkevat hahmot todellakin ovat minä ja poika!)

Tähän yksityisranta-ilmiöön liittyy myös hauska pikku episodi: Yhtenä iltapäivänä, kun taas puljasimme aalloissa sydämemme kyllyydestä ihan oman perheen kesken, rannalle tuli kaksi miestä. Vitsailimme, että voi sentään, kauheeta kun ei missään saa olla rauhassa, hirvee ruuhka joka paikassa... Ja mikä järkyttävintä, toinen näistä miehistä rupesi vielä juttusillekin! Hän kysyi englanniksi, mistä olemme, ja vastauksen kuultuaan jatkoi juttelua ihan selvällä suomen kielellä, joskin vahvalla ruotsalaisaksentilla. Jonkin aikaa rupateltuamme hän kysyi, mistä päin Suomea olemme. Kerroin kotikuntamme nimen ja selvensin vielä, missä päin maata se sijaitsee; ei todellakaan ole mitään syytä olettaa, että ulkosuomalainen (tai edes monikaan kauempana koto-Suomessa asuva) tietäisi tämän pienen tuppukylän. Vaan tämä miespä tokaisi aivan ihanan ruotsalaisittain "Ei helvetti!" ja kertoi, että hänpäs oli sattumoisin juurikin tästä pienestä tuppukylästä alun perin lähtöisin! Kauas on ehkä pitkä matka, mutta loppujen lopuksi tämä maailma on kuitenkin pieni...

Emme me sentään ihan koko viikkoa hotellin nurkissa nyhjänneet. Yhtenä aamupäivänä kapusimme jeepin kyytiin ja lähdimme tutustumaan lähiseudun tunnetuimpiin nähtävyyksiin. Ensin pysähdyimme Mui Ne:n kalastajakylässä.


Sieltä matka jatkui valkoisille dyyneille, joihin pääsi tutustumaan joko jalan tai mönkijällä kaahaillen. Onko vaikea arvata, kumpi vaihtoehto sai junioriosastossa enemmän kannatusta... "Äiti äiti otetaan mulle mönkijä, kyllä mä osaan ajaa sitä, oon ajanu kaverin talon ympäri ja sedän luona metsänreunaan asti!" Tämä perustelu ei varsinaisesti vakuuttanut, mutta koska tosiasia oli, että kolme päällä mönkijällä ei voinut mennä ja minä en ole koskaan moisella härvelillä ajanut senttiäkään enkä myöskään aikonut ko. taidon opettelua aloittaa pehmeiltä jyrkiltä dyyninrinteiltä, ainoaksi vaihtoehdoksi tosiaan jäi ottaa pojalle yksi mönkijä ja meille vanhemmille toinen. Puristin miästä vyötäisiltä, karjuin pojalle varoituksia ja kiljahtelin aika ajoin ihan omastakin puolestani. Pari kertaa miäs jaksoi huomauttaa, että a) poika ei taatusti kuullut sanaakaan ohjeistani, mutta b) hänen korvansa sen sijaan sijaitsi huomattavan lähellä minun klassiseen lauluun koulutettuja äänijänteitäni... Lopulta hän ehdotti sangen painokkaasti, että mitäs jos minä jäisin siihen alemmas valokuvaamaan sitä pikkujärveä, joka dyynin juuressa kimalteli, ja he pojan kanssa pärräisivät keskenään hetken aikaa. Ymmärsin vihjeen. Se järvi tosiaan oli hyvin kaunis ja kuvauksellinen.


Valkoisilta dyyneiltä siirryttiin punaisille dyyneille. Siellä ei ollut tarjolla moottoriajoneuvoja, vaan kuumassa ja melko roskaisessa hiekassa piti tarpoa ihan omin jaloin. Nautimme tästäkin puuhasta kovin. Dyyneissä on jotain, joka kiehtoo minua suuresti!

Kohti ääretöntä ja sen yli... Kuntoihme-lapseni juoksi vaivattomasti täysillä koko dyyninrinteen ylös. Voin kertoo, että kuntoihme-äiti ei ihan venynyt vastaavaan suoritukseen...

Retken viimeinen etappi oli "keijukaisvirta". Se oli todellakin nimensä veroinen, aivan kuin lumottu paikka! Pienenpienessä purosessa kahlasimme läpi uskomattomien maisemien. Syvänvihreää kasvillisuutta, punaista hiekkaa, valkoista kalkkikivikalliota... Kyllä ei ole luontoäiti siinä kohdassa maailmaa totisesti väripalettiaan säästellyt!


Matkatoimisto tarjosi matkan loppupäähän kätevää vaihtoehtoa: Siirryimme Ho Chi Minhin kaupunkiin (joka edelleen tunnettaneen länsimaissa paremmin nimellä Saigon) jo päivää ennen lähtöä, jolloin pääsimme tutustumaan kaupunkiin ja lähtemään kotimatkalle hieman inhimillisempään aikaan (suoraan rantakohteesta olisi ollut lähtö n. kahdelta yöllä, siitä sitten se viiden tunnin bussimatka ja yli 10 tunnin lento - ei kovin houkutteleva skenaario vai mitä!). Kovin paljonhan ei yhden iltapäivän aikana ehtinyt nähdä; me teimme hieman ostoksia, käyskentelimme keskustan paraatikadulla ja nautimme matkan parhaan aterian (joka oli myös ylivoimaisesti kallein - maksoi yli miljoonan!). Olisi Saigonissa varmasti vähän pidemmäksikin aikaa tekemistä ja näkemistä ollut, mutta jonkinlaisen kosketuksen tähän 10 miljoonan ihmisen ja 6 miljoonan mopon kuhisevaan herhiläispesään ehdimme kuitenkin saada.


Opas selitti jo tulomatkalla bussissa, kuinka Saigonissa ylitetään katu: "Liikennevaloja on kyllä joissain risteyksissä - tosin usein vain toisella puolen tietä - mutta niitä ei liiemmin kunnioiteta. Nyrkkisääntö on, että autot eivät jalankulkijoita juurikaan väistele, joten kannattaa suosiolla antaa niiden bussien ja taksien mennä, ja sitten kun näköpiirissä on pelkkiä mopoja, lähteä vain ylittämään sitä tietä vakain askelin, tasaista vauhtia, porukka rinnakkain eikä peräkkäin. Näin mopoilijat voivat päätellä, suhauttavatko ohitse kävelijän etu- vai takapuolelta. Takaisin ei saa enää kääntyä jos on kerran lähtenyt menemään; silloin mopoilijoiden arviot eivät pidä kutinsa ja voi tulla törmäyksiä. Ja kun sitten olette ensimmäisen kerran kadun yli päässeet niin voin luvata, että olo on kuin jalkapallopelissä, kun on tehnyt hattutempun ensimmäisessä erässä!" Sanavalinnasta voi päätellä, että opas selvästikin tietää matkailusta enemmän kuin urheilusta - mutta ihan tasan tarkkaan paikkansapitäviksi nuo ohjeet osoittautuivat! Jos olisimme perisuomalaiseen tapaan jääneet odottelemaan suojatien tyhjenemistä päästäksemme vihreän valon aikaan ylittämään tien, seisoisimme sen ensimmäisen tien varressa varmaan vieläkin...

Tämän kokemuksen perusteella voin kyllä suositella Vietnamia lomakohteena rauhaa rakastaville auringon ja meren ystäville, joiden istumalihakset (ja hermot) kestävät pitkän ja rasittavan siirtymän. Itse ainakin sain akkuja ladattua ihan mukavasti, reissu oli kokonaisuutena oikein rentouttava ja miellyttävä. 

(Ja latinkia tässä tarvitaankin, kun jäljellä on vielä todennäköisesti pari viikkoa remontin keskellä elämistä, huoh.)

Ei kommentteja: