Etiäisiä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, en usko mihinkään korkeampaan voimaan. En myöskään usko kummituksiin, tonttuihin (paitsi henkilökohtainen joulutonttuni Jonttu on kyllä todistettavasti olemassa) tai enneuniin (minulla on oikein hyvä unikirja, jossa selitetään, kuinka unet peilaavat alitajunnassa muhivia asioita ihan luonnollisella tavalla). Mutta erikoisia sattumia toki aina silloin tällöin sattuu. Minulle niitä on sattunut viime aikoina useampiakin. Ainakin meillä kot-Karjalassa päin näitä tällaisia kutsuttiin etiäisiksi.

Poika on kärttänyt rullaluistimia jo monta vuotta, mutta emme ole sellaisia hänelle hankkineet.  Pihatiemme on hiekkaa ja kotikatummekin on monin paikoin liian kivinen rullaluisteltaviksi, ja lisäksi lähiympäristömme on täynnänsä mahdottoman jyrkkiä mäkiä (seikka, jota jaksan manata jokaisella juoksulenkilläni), joten varsinkin kokemattoman rullailijan alamäessä painelu hieman arveluttaa. Jälkikasvumme tuntien olemme tuumanneet, että ei hänellä viitsiminen (se kuuluisa moti, kuten nämä nykyteinit ruukaavat sanoa) kuitenkaan pidemmän päälle riittäisi aina erikseen jostain muualta käsin luistinlenkille lähteä. Kaverinsa luona hän on kaverin äidin rullaluistimilla käynyt luistelemassa ja tykännyt siitä kyllä kovasti. Yhtenä päivänä koiraa kävelyttäessäni mietiskelin, pitäisiköhän pyytää niitä sen äidin rullaluistimia pojalle lainaksi vähäksi aikaa, hän kun ei niitä kovin aktiivisesti itse käytä, ja katsoa sitten, kannattaako hänelle omia hankkia. Juuri silloin näkökenttääni ilmaantui tuttu perhe naapurustosta, perheen pikkupoika harjoitteli rullaluistelua. Pysähdyimme juttelemaan ja kerroin, kuinka hassu sattuma olikaan, että juuri sillä hetkellä olin ajatellut rullaluistelua. Perheen äiti totesi, että vielä hassumpaa, kun hän juuri oli ajatellut kysyä, haluaisiko meidän poika heiltä rullaluistimia lainaksi, heillä kun oli pari käyttämätöntä paria!

Joten poika sai kuin saikin rulliksensa lainaksi. Ja me vanhemmat pääsimme sanomaan, että mitäs me sanottiin: yhden kokeilulenkin jälkeen ovat luikkarit saaneet kaikessa rauhassa nojailla eteisen seinään. Ei siis tarvitse rullaluistinkaupoille lähteä. Tuplaetiäinen!

Toisen kerran koiraa kävelyttäessäni tulin ajatelleeksi erästä seudulla asuvaa ihanaa koiraa. Kyseinen koira on bullterrieri, siis samalla lailla kyömynokkainen kuin pelätyt ja parjatut pitbullit, mutta varmasti maailman hellusin olento! Sen kyömykuonon molemmin puolin tuikkivat niin lempeät silmät, etten sellaista katsetta ole nähnyt millään muulla koiralla! Minähän rrrrakastan ihan kaikkia koiria, mutta tällä yhdellä on erityinen paikka sydämessäni. Harmittelin mielessäni, kun ei tätä ihanuutta oltu pitkään aikaan tavattukaan, ja samalla nyin omaa ihanuuttani jatkamaan matkaa, se kun oli jumittunut ojan pohjaan. Koira vastusteli etenemisyrityksiäni siinä määrin sinnikkäästi, että jouduin kääntymään sitä kohti - ja mitä näinkään: sen takiahan se koira siellä ojassa jumitti, että oli nähnyt tämän bullterrierin tien toisessa päässä! Osumme kohdakkain ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, ja nyt se tapahtui juuri sillä hetkellä, kun olin asiaa ajatellut! Hellunen etiäinen.

Olemme loppuviikosta suuntaamassa kotikonnuilleni sukuloimaan. Tänään aamiaispöydässä pohdiskelimme ruoka- ja muita aikatauluja. Totesin miähelle, että isi kohta kuitenkin sieltä skypettää (hän skypettää joka maanantaiaamupäivä, se on meidän juttumme), joten kysäisen sitten hänen aikatauluistaan niin ollaan asian suhteen viisaampia. Siinä sitten kaikessa rauhassa lopettelin aamukahvini, pesin hampaani, petasin sängyn, avasin tietokoneen ja vilkaisin puhelintani: yksi vastaamaton skype-puhelu, isi oli soittanut melko lailla tasan sillä hetkellä, kun sanoin miähelle, että kohta hän varmaan skypettää!!! Eli alitajuntani noteerasi puhelun tehokkaammin kuin puhelimeni, joka ei jostain syystä hälyttänyt sen merkiksi lainkaan. Ihme-etiäinen.

Kaikenlaista sitä, ihmeellinen on elämä ja maailma ja ihmisen mieli. Se ei sen sijaan ole mikään etiäinen vaan aika lailla tiukka fakta, että minä taisin justiinsa äskettäin lähettää maailmalle toistaiseksi viimeisen freelancerina tekemäni työn. Sukulointiloman jälkeen alkaa ihka oikea pävätyö. Huu!!!