...haista paska!
Kyllä, v*tutuksen määrä on vakio ja onnenpotkuilla on rekyyli. Tie-de-tään! Olisi tiedetty ilman näitä viimeaikaisia muistutuksiakin, kiitos vain.
Mennyt kevät toi tullessaan melkoisen määrän iloisia uutisia. Minä sain uuden työpaikan. Sain myös jatko-opintopaikan, eli valtavalla vaivalla pusaamani väitöskirjan tutkimussuunnitelma hyväksyttiin. Saimme erityisen hyvän diilin New Yorkin -matkasta. Ja monenlaisia pieniä kivoja juttuja vielä siihen lisäksi.
Kaiken tämän keskellä kyllä pysähdyinkin miettimään, että onkohan se nyt ihan laitaa olla niin onnekas ja onnellinen. Että uskaltaako sitä oikeastaan iloitakaan. Kun universumilla tunnetusti on tapana tasata tilit ennemmin tai myöhemmin.
Eikähän sitä kauan tarvinnutkaan odottaa, kun alkoi tasoittavia iskuja sadella.
Ensin tuli se työmarkkinapommi, joka räjäytti kaikki tulevaisuudennäkymämme taivaan tuuliin. Siinä rytäkässä eivät menneet suunnitelmat uusiksi, vaan ne yksinkertaisesti lakkasivat olemasta. Ei mitään tietoa, mihin tästä nyt sitten mennään vai mennäänkö mihinkään. Minä nyt tietysti ainakin vuoden päivät jumitan suunnilleen näillä sijoillani, kun menin kerran siihen määräaikaiseen työsopimukseen nimeni tälläämään.
Seuraava työvoimapoliittinen mäjäys ei ollut yleiseltä voimaltaan kuin pahaisen papatin luokkaa, mutta minun henkilökohtaisessa kuplassani sekin teki ihan riittävän pahaa jälkeä. Se tarkoitti sitä, että tulevan työyhteisöni kokoonpano ei tulekaan olemaan sellainen kuin olin kuvitellut - ja se nimenomainen kokoonpano oli yksi suurimmista syistä siihen, että ylipäätään päätin hyväksyä työn! - ja lisäksi sitä, että rakas ystäväni jäikin ykskaks työtä vaille. Olen sydänjuuriani myöten pahoillani hänen puolestaan! Ja ihan kiitettävän k*rpiintynyt omastakin puolestani.
Työelämän takaiskut nyt voivat lopulta kääntyä vielä parhainkin päin, siitähän minä itse olen elävä esimerkki. Ja ilmeisesti arvoisa kohtalokin on tämän seikan hoksannut, koskapa vetäisi hihastaan vielä yhden sellaisen ässän, josta ei kyllä riemua repeä vaikka miltä kantilta yrittäisi syynätä: läheinen, rakas ihminen on sairastunut erittäin vakavasti.
Minähän en osaa uskoa mihinkään ihmistä korkeampaan voimaan, enkä koskaan ole myöskään tuntenut mitään tarvetta sellaiseen. Mutta nyt totisesti toivon, että pystyisin uskomaan rukouksen voimaan! Koska juuri muuta en nyt voi tehdä kuin toivoa, pyytää ja anella parasta rakkaan läheiseni puolesta.
Niin, minä en ole hengellinen ihminen vaan pikemminkin ruumiillinen. Tänään menin tuulettamaan ajatuksiani Grit Strength (erittäin kova, voimapainotteinen HIIT eli huippuintensiivinen intervallitreeni) + CXWorx (keskivartalotreeni) -tunneille. Jossain vaiheessa, kun silmissä vilkkui jo melko monta tähdistöä, ohjaaja tsemppasi: "Ihan varmasti nyt tuntuu tosi raskaalta, mutta ajattele jotain sulle tosi tärkeää asiaa ja ota voimaa siitä!" Nuo sanat upposivat minuun ihan täysillä. Juuri sillä hetkellä tunsin äkkiä itseni voimakkaammaksi kuin koskaan, ja voi kuinka toivoinkaan, että olisin voinut kaiken sen voiman antaa tälle viheliäistä vihollista vastaan taistelevalle läheiselleni. Mutta kun en voi. Seuraavaksi mieleeni nousivat poikani kasvot, ja sanoin hiljaa mielessäni: "Nämä viimeiset toistot ovat sinulle! Sinä et ainakaan äitiäsi menetä millekään elintapasairaudelle. Ja vaikka useimmat taudit eivät uhrejaan valikoi vaan paska mäihä voi osua kenen tahansa kohdalle, niin ainakin olen hampaisiin asti aseistautunut siihen taisteluun, jos se omalle kohdalleni osuu!!!" Hei kaikki lukijat! Yhtään syyllistämättä haluan kannustaa teitä jokaista pitämään hyvää huolta itsestänne - itsestä huolehtiminen on myös läheisistä huolehtimista!
Hei, universumi, minun laskujeni mukaan tilanne olisi nyt 3-3. Olisko tilit tältä erää sitten tasan? Joko alkaisi olla vähän iloisempien uutisten vuoro?!? Minulle kelpaisi myös sellainen tasaisen tapahtumaton suvantovaihe, "no news is good news". Olisko mitään?!?
P.S. Tuo otsikosta päänsisäiseen jukeboksiin jumittuva Chisun karmaiseva jollotus on vielä bonus sinne negatiiviselle puolelle. Eli olisit ehkä jopa yhden pienen iloisen hetken minulle tästä hyvästä velkaakin, kohtalo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti