New Yorkin metrosta ja amerikkalaisesta unelmasta

Yleensä kaupunkilomilla suosin - ja suosittelen muillekin kaupunkilomailijoille - metron käyttöä. Metro on useimmissa paikoissa selvästi edullisin, kätevin ja usein nopeinkin tapa liikkua. Maan alla välttyy ruuhkilta, metrojunia kulkee tiuhaan ja metrokartatkin ovat vieläpä sillä lailla selkeitä, että jopa minä täydellisen suuntavaistoton, suunnistustaidoton tumpelo pystyn hyvin helposti navigoimaan niiden avulla - niissä kun ei ole sen paremmin mittakaavaa kuin ilmansuuntiakaan liikkujan logiikkaa sotkemassa. Useimpien kaupunkien metrot ovat myös yllättävänkin siistejä (ja esimerkiksi Pietarissahan metroasemat ovat jo taideteoksia sinänsä!), turvallisia ja selkeästi opastettuja.

New Yorkin metro tekee poikkeuksen melkein kaikkiin yllä mainittuihin kohtiin. Junia kulkee kyllä tiuhaan, mutta linjasto on sen verran monimutkainen, että raiteita menee paikoin ristiin rastiin ja silloin tällöin täytyy pysähdellä odottelemaan törmäysten välttämiseksi. Ja se linjasto tosiaan on sen verran monimutkainen, että kartan syynääminen venytti jo meikäläisen älynlahjat äärimmilleen. Onneksi oli normaaleilla suunnistustaidoilla varustettu puoliso matkassa.

Huonoin puoli New Yorkin metrossa on kuitenkin likaisuus. Metrojunat ja varsinkin asemat ovat juuri niin nuhjuisia, ihan suoraan sanottuna saastaisia, kuin TV-sarjat ja elokuvat antavat ymmärtää.

"Pikantti" yksityiskohta metroasemalta

Ilmeisesti se tosiaan pitää paikkansa, että Amerikassa julkista liikennettä käyttävät vain huono-osaiset. Loman alussa kysyimme hotellin conciergelta, millainen matkakortti meidän kannattaa hankkia. Hän kertoi, että metrokortteja saa metroasemilta. Kun kysyin bussilipuista, sain vastaukseksi melko tyrmistyneen katseen ja tokaisun: "No se metrolippu käy niissäkin, mutta ette te halua käyttää bussia. Trust me, ette halua." Jersey Gardens -ostoskeskukseen kulkeva bussi oli kuitenkin poikkeustapaus - todennäköisesti siksi, että sen käyttäjistä noin 99 prosenttia on turisteja. Bussiasema sen sijaan oli melko ahdistava kokemus suuren kokonsa, sekavuutensa ja ankeiden laiturijärjestelyjensä puolesta, eikä ainakaan minun tunnelmaani varsinaisesti keventänyt se, että tasaisin välein, sangen tiuhassa, seisoskeli sotilaita maastopuvuissaan ja nilkkoihin asti aseistautuneina.

Eikä metrossa myöskään sellaista tavallisen, keskiluokkaisen oloista väkeä kovin paljon näkynyt. Keskustan ruuhkat huomioiden en oikeasti ymmärrä, kuinka ne miljoonat perus-newyorkilaiset kaupungissaan sitten liikkuvat; ilmeisesti he eivät ylipäätään juurikaan liiku Manhattanilla.

Kerran kiinnitin huomiota vastapäisellä penkillä istuneeseen tummaihoiseen herrasmieheen ajatellen, että siinäpä vasta hieno poikkeus sääntöön: valtavan tyylikkäästi, suorastaan keikarimaisesti, pukeutunut tyyppi metrossa! Pikkutakki, suorat housut, hieno mintunvihreä kauluspaita ja todella mageasti tarkalleen sen paidan väriin sointuvat lakerikengät. Syrjäsilmällä ihastelin hänen eleganssiaan ja arvelin hänen olevan matkalla Financial Districtille, mutta pian huomasin, että hän taisi sittenkin olla ihan omalla matkallaan. Eipä ollut ihan pelkän coca colan voimin matkalla hän, ainakaan siitä päätellen, kuinka vilkasta vuoropuhelua hän kävi olemattomien matkakumppaniensa kanssa.

Mieleeni jäi myös se nainen, joka istui metrovaunun päätypenkillä yllään toppatakki, resuinen kesämekko, aivan liian suuret avokkaat ja likaisimmat tennissukat, jotka olen eläissäni nähnyt. Myös hänellä oli meneillään kiivas konflikti, hän sätti seuralaisiaan suureen ääneen ja läpsi heitä välillä päin näköäkin. Kukaan muu ei näitä seuralaisia kyllä nähnyt. Vaikka toisaalta tunsin häntä(kin) kohtaan suurta myötätuntoa, olin kuitenkin helpottunut, kun hän jäi metrosta pois eri asemalla kuin me. En olisi välittänyt osua hänen seurueensa kanssa yhtä aikaa oviaukkoon.

Ei ole amerikkalainen unelma jokaisen tavoittelijan kohalla toteutunut, ei.

Mutta yrittämästä ei kiellä kukaan. Ja yrittäjiähän riittää joka junaan. Kirjaimellisestikin. Meidän matkamme aikaan vietettiin paikallista isänpäivää. Kyseisenä päivänä metrovaunuun astui hieman iäkkäämpi herra, joka kajautti heti ovelta suureen ääneen "Happy Father's Day!" Ajattelin, että tämä on taas näitä oman hiihdon tekijöitä, ja toivoin hiljaa mielessäni, että hän jäisi vaunun toiseen päähän. Mutta hänelläpä olikin mukanaan ihan todellinen seurue, pieni kuoro! Joukko lähti etenemään vaunun käytävää pitkin laulaen This Little Light of Mine moniäänisesti, ihastuttavan puhtaasti. Ajattelin, että onpa herttaista, eläkeläiset ovat lähteneet aikansa kuluksi ilahduttamaan metromatkustajia hienolla laulullaan! Mutta harvemminhan tuollainen tuntemattomien ilahduttaminen pyyteetöntä on. Tietenkin näilläkin sedillä oli hattu kourassa. Niin hyvin he kuitenkin lauloivat, että jopa minä jääsydäminen kitupiikki sujautin jokusen setelin kolehtiin.

Tällainen yritteiläisyys ei toki ole tuntematonta Suomessakaan, mutta Yhdysvalloissa moiset "pop up -mikroyritykset" ovat luonnollinen osa kulttuuria. Maassahan on paljon matalapalkkatyöpaikkoja, joissa on perusolettamuksena, että osa työntekijän elannosta tulee epävirallisesti ihmisten hyväntahtoisuuden kautta. Suomeksi sanottuna juomarahoista. Tämä ominaispiirre voi tuntua pohjoismaiseen yhteiskuntajärjestelmään tottuneesta hieman oudolta tai - kuten minusta - ihan rehellisesti ärsyttävältä. Laskun loppusumma ei käytännössä olekaan se summa, joka sinun oletetaan maksavan, vaan useimmissa ravintoloissa kuittiin on laskutaidottomien saitojen asiakkaiden avuksi ihan suoraan merkitty mahdollisia juomarahasummia: 10 % = $xx, 15 % (suositeltava summa) = $yy, 18 % = $zz. Normaalista kahden hengen parin ruokalajin plus juomien laskusta tuo tekee ihan sievoisen summan. Huokaus.

Ja kun juomarahaa on totuttu maksamaan ravintoloissa, sitä on totuttu maksamaan muuallakin. Esimerkiksi Times Squarella pyöri (kuten jo matkakertomuksessa mainitsinkin) jos jonkinlaista hönnäriä, erilaisiksi hahmoiksi pukeutuneita tyyppejä, joiden kanssa sai poseerata valokuvissa - pientä juomarahaa vastaan tietenkin. Toki kadun varrella oli iso kyltti, jossa muistutettiin juomarahojen vapaaehtoisuudesta ja kehotettiin ilmoittamaan aggressiivisista rahanvaatijoista poliisille, mutta omanlaistaan työtäänhän hekin tekevät. Ei varmasti ole ihan kevyttä duunia hillua illat pitkät smurffina, muppettina tai pelkkään vaippaan puettuna, isopäisenä tanssivana vauvana; suotakoon heille ansionsa

Tietenkin oli sitten ihan perinteisiä kerjäläisiäkin pahvilapuille kirjoitettuine nyyhkytarinoineen. Kuten myös niitä, jotka luottivat rehellisyyden voimaan ja ilmoittivat, että stoorit sikseen, he tarvitsevat rahaa huumeisiin. Minun kunniamainintani ylivoimaisesti kekseliäimmästä liikeideasta (ja myös jokunen dollari) meni kuitenkin näille tyypeille:

Joo, kyllä tähän maailmaan mahtuu kaikenlaista kulkijaa. Ja tarinansa kullakin.