eli sekalainen sepustus prokrastinaatiosta, teinin ruokahalusta, meksikolaisesta ruoasta ja flunssasta. Noinniinku esimerkiksi.
Alkukesästä käymäni, tohtoriopintoihini kuuluvan kesäkoulun lopputyönä tåytyy kirjoittaa kaikkien taiteen sääntöjen mukainen akateeminen artikkeli. Aikaa toki annettiin runsaasti, aina syyskuun loppuun asti, mutta päätin vakaasti hoitaa homman alta pois ennen lukukauden alkua. Tuumin, että kirjoittaa pläjäytän sen heinäkuun lopussa miähen Lapin-kalastusreissun aikana. Onhan se nyt kumma, jos ei viestinnän ammattilaiselta (vaikkakin akateemisen viestinnän untuvikolta) viikossa yhtä artikkelia synny!
No eihän se artikkeli ihan siinä heinäkuussa sitten lopulta valmistunut. Eikä ihan vielä elokuussakaan. Nyt kun lukukausi alkaa olla täydessä vauhdissa ja opiskelijoiden harjoitustöitä alkaa tulvia tarkastettavaksi, päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja rutistaa sen artikkelin purkkiin. Se kun on jo pitkään ollut jotakuinkin valmiina päässäni, äkkiäkös sen sieltä tiedostoon siirtää.
Mutta on se kyllä kumma, miten tällaisessa tilanteessa alkaa kaikki mahdollinen oheistoiminta kiinnostaa! Huomaan uppoutuvani äärimmäisen intensiivisesti esimerkiksi toisten opettajien kurssimateriaaleihin (oppimismielessä tietty), omiin luentokalvoihini (hmmm, josko tuosta vähän suurentaisi fonttia, laittaisko tuohon jonkin kuvan...), aikaisempien vuosien kurssitöihin (josko niistä vaikka löytyisi vielä jotain käyttökelpoista) jne. yms. etc. Kollegalle nauroinkin, että prokrastinaatiosta eli vetkuttelusta minä kyllä voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan! Tosin sellaisia kirjoja on varmaan jo kirjoitettukin vaikka kuinka monta - yksikään ei vain ole ehtinyt vielä ihan valmiiksi...
Tänä viikonloppuna asetin itselleni uhkavaatimuksen: määräsin itse itselleni porttikiellon jumppasalille, ennen kuin artikkeli olisi valmis. Aikataulutusta mutkisti hieman se, että miäs oli kutsunut kavereitaan meille peli-iltaan ja minä olin tietenkin vastuussa ruokahuollosta. Päätin tarjota fajitoita, joita varten jo perjantai-iltana valmistin pulled beefiä eli hauduttelin naudan entrecotea herkkuliemessä haudutuspadassa koko illan. Sitten vain revin sen haarukoilla silpuksi seuraavana päivänä lämmitettäväksi. Näin ollen lauantaiksi ei jäänyt kuin guacamolen ja tomaattisalsan sekä jälkiruoan, luumu-murupaistoksen teko. (Ynnä ihan vähän paniikkisiivousta.) Aika hyvin tuohonkin vähään sai koko aamupäivän menemään.
Olin varannut 1,25 kg:n köntin sitä lihaa eli 250 g syöjää kohden. Ajattelin sen riittävän hyvin, varsinkin kun teini ei liiemmin arvosta sen paremmin fajitoita kuin nyhtölihaakaan. Lähinnä stressasin siitä, saisinko hänet ylipäätään syömään tarpeeksi, jotta hän jaksaisi sitten painaa täysillä illan lätkäpelissään.
Joo, arvaatte varmaan, miten kävi. Teinin kitusiin hujahti puolet siitä lihasta jo ennen kuin vieraat ehtivät juurikaan burritojaan puraista. "Olipa kerrankin hyvää nyhtöjuttua, mutsi, tee tätä toistekin!"
Karjalaisemännän pahin painajainen: ruoka loppui kesken!!! Hyvittääkseni tätä karmaisevaa käännettä päätin valmistaa yli jääneistä tortillaletuista illaksi nacholastuja. Leikkasin ne suunnilleen nachon mallisiksi palasiksi, ikään kuin uppopaistoin pannussa runsaassa öljyssä, levitin pellille rauhoittumaan ja ripottelin päälle suolaa, sipuli-, valkosipuli- ja savupaprikajauhetta. Ja voin muuten kertoo, että toimi! Varsinkin sen itse tekemäni guacamolen ja tomaattisalsan kanssa. Lämmin suositus!
Illaksi jätin miespuoliset pelikonsolin ääreen ja vetäydyin itse makuuhuoneen televisiota katsomaan. Olo tuntui epäilyttävän epämukavalta. Kurkussa iti kaktus, lihaksia ja niveliä jomotti ja kolotti. Otin lääkkeen ja toivoin, että kyseessä oli vain kokkausurakan päättymisestä ja kirjoitusurakan edelleen jatkumisesta johtuva reaktio eikä suinkaan se sama tauti, joka kaatoi pojan hurjassa kuumeessa sängynpohjalle viikko sitten.
Turha oli toivo. Aamupäivällä kerkesin vielä hyysätä vieraille aamiaista pöytään ja luumuja matkaevääksi (pihapuumme tekee taas aivan hulluna satoa), laittaa vieraiden lähdettyä omalle väelle lounasta, tiskata ja pestä pari koneellista pyykkiä, ennen kuin kuumemittari alkoi huudella 38:lla alkavia lukemia ja minun oli pakko pistää pitkäkseni.
"Sä olet kyllä käsittämättömän huono lepäämään", totesi miäs kahta tuntia myöhemmin, kun tyhjentelin astianpesukonetta ja tanssahtelin pitkin keittiötä. Omasta mielestäni tämä lepäämis-juttu, mikä ikinä se nyt sitten onkaan, on mennyt just hyvin, oikein ja kivasti - se artikkelikin nimittäin on kuin onkin nyt loppuun kirjoitettu!!! Se vain harmittaa, että nyt kun itse asettamani jumppasalikielto olisi rauennut, joudun kuumeen takia jättämään treenit väliin.
Joo. Otan lisää lääkettä. Huomenna on onneksi opetusvapaa päivä. Ja vain 19 harjoitustyötä korjattavana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti