Antisupersankarit

Miäs on pojasta asti pitänyt suuresti bändistä nimeltä Klamydia. Hänellä on kaikki yhtyeen levyt ja hän myös tuntee useimmat niillä olevat kappaleet sekä tarinat niiden takana. Itse en voi sanoa varsinaisesti jakavani puolisoni innostusta, lähinnä olen pyöritellyt silmiäni aina, kun on ollut miähen vuoro valita autossa kuunneltava levy ja hänen valintansa on osunut Klamydiaan - mutta samalla kuitenkin kieliammattilaisena ja ikuisena runotyttönä olen todennut, että aidosti kekseliäitä riimejä niissä ralleissa kyllä on.

Klamydian musiikki on puhdasveristä junttipunkkia. Jo 30 vuotta bändi on niitä kolmea sointua veivaten tehtaillut levyn toisensa perään kappaleita, jotka eivät melodisuudella loista ja muistuttavat melko lailla toinen toistaan. Joissa kirosana sanotaan niin kuin se on eikä kovinkaan moni aihe ole pyhä. Sanoituksissa on tiettyjä vakioteemoja, kuten suora palaute ikäville ihmisille (esim. paikallisen Citymarketin vahtimestarille omistettu legendaarinen Kemppainen, ime munaa), alkoholin nauttimisen plussat (Turpa kii mä oon pelti kii) ja miinukset (Tango delirium) sekä kotiseuturakkaus (alkaa p:llä loppuu a:lla, hianoo olla Pohojammaalla). Monissa lauluissa myös kerrotaan mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita esimerkiksi Lillehammerin olympialaisiin tähtäävästä, lantakasan päällä harjoittelevasta Simpasta tai maailman vahvin mummo -kisoista. Minun mielestäni kuitenkin kaikkein sympaattisin - ja ehkä jollain tavalla leimallisinkin - teema on lasten, lapsuuden ja lapsenmielisyyden vilpitön puolustaminen: Mä en kai ikinä taida aikuiseksi kasvaa, enkä sitä halua, mä vain kuljen pilke silmäkulmassa. Erityisen hieno esimerkki tästä on kappale nimeltä Pyyntö - aidosti kaunis laulu, jossa on aidosti kaunis sanoma! Suosittelen lämpimästi, että vaikka et ikinä haluaisi kuulla yhtäkään Klamydian biisiä, tee poikkeus tämän kohdalla, tai lue edes sen sanat.

Siitä olen kyllä miähen kanssa samaa mieltä, että Klamydia on suomalaisessa musiikkiskenessä sangen vahvasti aliarvostettu bändi. Heidän tuotantoaan ei juurikaan valtavirran radiokanavilla kuule, ja yleisesti ottaen bändi tuntuu olevan vähän kuin 7 päivää -lehti: lähes kaikki kyllä osaisivat laulaa edes jonkinlaisen pätkän yhtyeen tuotannosta, mutta juuri kukaan ei kysyttäessä tätä myönnä. Bändillä on armottoman täysjuntti imago ja maine, ja ihan aiheesta ja tarkoituksella. Se ei varmasti miellytä läheskään kaikkia - eikä yritäkään miellyttää yhtään ketään! Mutta oma vankka kannattajakuntansa Klamydiallakin on, eikä sekään ihan pieni porukka ole. Siitä kertonee omaa kieltään jo sekin, että bändi tosiaan on porskuttanut omaa polkuaan jo täydet 30 vuotta.

Uskollisesta fanituksesta huolimatta miäs ei ollut vielä koskaan onnistunut näkemään Klamydiaa livenä, ennen kuin viime kesän Tammerfesteillä tähän viimein tarjoutui tilaisuus. Klamydia esiintyi festareilla iltapäivällä ja vetikin oikein kivan, elämäniloisen keikan. Jopa minä vakuutuin esityksestä siinä määrin, että kun bändi keikan lomassa mainosti tulevaa 30-vuotisjuhlakiertuettaan, ostimmekin liput sinne saman tien.

Tämä kiertueen avauskonsertti, johon lippumme oikeuttivat, oli Tampereen Pakkahuoneella eilen. Puolitoistatuntisessa konsertissa bändi lupasi soittaa kaikissa historiansa kokoonpanoissa. Konsertti alkoikin sympaattisesti vanhojen soittajien ja laulajien kanssa menneitä muistellessa ja parhaita ikivihreitä hittejä veivatessa. Noin tunnin jälkeen bändi yllättäen ilmoitti, että ohjelmassa oli vartin tauko, jonka jälkeen jatkettaisiin nykyisellä kokoonpanolla ja uudemmalla tuotannolla. Mikäs siinä, tupakoitsijat varmasti olivat tyytyväisiä röökitauosta, järjestävä seura iloitsi ryntäyksestä anniskelutiskeille - ja minä ja miäs käytimme tilaisuuden hyväksemme ja hivuttauduimme lähes eturiviin keikan jälkipuoliskoa odottamaan. Taukohan venyi aika reippaasti varttia pidemmäksi, ja hieman ihmettelimme, kun keikan oli määrä loppua klo 23 ja bändi kapusi takaisin lavalle vasta viittä vaille. Mutta hittejähän riitti vaikka kuinka, ja jälkipuolisko alkoikin hyvällä meiningillä.

Hyvin pian kuitenkin kävi ilmi, että solisti oli käyttänyt tauon todellakin tehokkaasti hyväkseen ja vetäissyt kunnon rynnäkkökännin, jota hän myöskin ahkerasti täydensi biisien välillä ja myös välisoittojen aikana. Esitys heikkeni laulu laululta. Yhä suurempi osa biiseistä laulatettiin yleisöllä (shaatana mä en muishta tän biishin shanoja, mut vhedetään nyt kuitenkin), välispiikit keskittyivät oman olotilan taivasteluun (Jokishen humalatilashta huolimatta nyt tulee Suomi on sun) ja laulaja pysyi enää hädin tuskin tolpillaan. Fiilis ei pelkästään lässähtänyt vaan ainakin minun tapauksessani muuttui ihan silkaksi ärsyyntymiseksi. Poistuimme miähen kanssa paikalta puolen yön aikaan (siis tunti sen jälkeen, kun keikan oli aikataulun mukaan määrä loppua), vaikka monta isoa biisiä oli vielä kuulematta.

Muusikon työhän on siitä kiitollista, että toisin kuin useimpia muita duuneja, sitä voi vaikka pienessä sievässäkin vielä tehdä. Mutta kyllä pitäisi sen verran kunnioittaa lipun ostaneita kuulijoita, että pysyttelisi sellaisessa kunnossa, jossa sen työnsä pystyy hoitamaan kunnialla! Ja luulisi, että Vesku Jokisellekin olisi kolmen vuosikymmenen aikana kehittynyt aika vahva tuntuma siitä, paljonko sitä tulilientä pystyy keikan aikana tissuttelemaan työn laadun kärsimättä.

No, olipahan varmasti sangen autenttinen Klamydia-elämys. Todennäköisesti siis se Tammerfest-keikan positiivinen vire oli ainakin jossain määrin sidoksissa vuorokaudenaikaan. Tosin ei tuo juhlakonsertti edes huonoimman ikinä kokemani keikan titteliä valloita - sitä paikkaa pitää edelleen hallussaan Popeda ja katkaisuhoitokunnossa lavalle raahattu Pate Mustajärvi, joka ei oikeasti pystynyt laulamaan nuottiakaan (kyseiselle keikalle osuimmekin ihan tahtomattamme, kun olimme tulleet katsomaan myöhemmin vuorossa olevia esiintyjiä).

Summa summarum: kyllä minä jatkossakin voin autoradiosta Klamydiaa kuunnella ja oivaltaville sanoituksille virnistelläkin (ajoittaista silmien pyörittelyä unohtamatta), mutta eiköhän nämä live-kokemukset olleet nyt tässä. Kuka mistäkin tykkää. Minä en tykännyt eilisestä.