Minä olen loputtoman kiinnostunut ihmismielestä, sen oikuista ja ulottuvuuksista - ihmisistä ylipäänsä. (Olisin voinut harkita opiskelevani psykologiaa, ellei se edellyttäisi niin paljon kirjojen lukemista; minä kun en ole lukemalla oppivaa sorttia. Tämän olen huomannut tutkailemalla omaa ihmismieltäni.) Työssäni tämä ilmenee esimerkiksi niin, että kohtaan luonnostani kaikki opiskelijani yksilöinä, ja koska pienessä oppiaineessamme on hyvin pieniä ryhmiä, tulemme toisillemme sangen tutuiksi (halusimme tai emme). Monet opiskelijat ovatkin ottaneet minut jonkinasteiseksi luottohahmokseen, ja yksi työnkuvani tärkeistä ulottuvuuksista onkin sielunhoito.
Tässä eräänä päivänä taas yksi opiskelijanuorukainen istahti työhuoneeni Leelian Lepotuoliin ja huokaili, kuinka hän tuntee jääneensä elämässään jotenkin jumiin tai jälkijunaan. Hän kun on iältään jo lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtaviittä ja monilla hänen kavereillaan on jo työpaikat ja omistusasunnot yms. elämän palikat paikoillaan. Ja hän vain puurtaa tutkintoaan kasaan tuskastuttavan hitaasti. Ymmärrettävää sinänsä.
Lohdutin häntä yksinkertaisella laskutoimituksella: Jos nyt vaikka opiskelisit siihen malliin, että valmistuisit kolmikymppisenä, sinulla olisi lähes 40 vuotta työelämää vielä edessäsi. Neljä vuosikymmentä. Todennäköisesti siinä ajassa ehdit vielä moneen kertaan kaipaillakin opiskeluaikojasi kaikkine epävarmuuksineenkin!
Opiskelijalle tuli selvästikin keskustelustamme parempi mieli. Kiva hänelle. Minä sen sijaan havahduin kyseisen laskutoimituksen karuuteen omalla kohdallani: Minä olen ihan melkein tarpeeksi vanha ollakseni tuon opiskelijan äiti (tai voisin ollakin hänen äitinsä, jos olisin ollut teiniäiti), ja minullakin on vielä ainakin kaksikymmentä vuotta matkaa eläkeikään.
Jukoliste keski-ikä on syvältä!!! Nuoruudesta, kauneudesta, mahdollisuuksien avointen ovien päivistä on ikuisuus, mutta sitten toisaalta taas eläkeiän oman itsensä herruuteen on myöskin vielä ikuisuus. Mitä hyvää tässä ja nyt muka on?!? Sitä vain raataa ja rupsahtaa, sitähän se on koko elämä, yhtä raatamista ja rupsahtamista.
No okei, taloudellinen tilanne voi olla vähän vahvempi kuin opiskeluaikana, jos on ollut niin onnekas, että on saanut olla työelämässä kaikki nämä vuodet. Kaikki eivät ole, ja työpaikoista kilpaileminen vastavalmistuneiden kaksvitosten kanssa ei varmaankaan ole omiaan kohentamaan mielialaa.
Perheelliset sentään välttyvät nuorten aikuisten ihmissuhderuletilta ja sen mukanaan tuomalta maailmantuskalta. Mutta vastaavasti he jäävät paitsi myös kaikelta siltä huvilta ja jännitykseltä, jota kyseisen ruletin pelaamiseen liittyy. Kun lauantai-illan kohokohta on kaapin pohjalta löytynyt kermakarkki ja suurin tragedia se, että nukahtaa sohvalle ennen kuin TV-sarjan murhaaja selviää, niin kylläpä siinä ihminen tuntee todella elävänsä.
Kyllähän minä periaatteessa elämästäni tykkään. Tällaista minä sen ajattelin ja toivoinkin olevan. Silloin nuorempana. Sitä en vain tajunnut, että en ikuisesti itse pysyisi sellaisena. Nuorempana. Se on se huutava vääryys tässä.
Vaan minkäs teet. Raadat ja rupsahdat, jukoliste.
2 kommenttia:
nyt osuit kyllä ytimeen!
Aloin juuri lukea keski-iästä kertovaa kirjaa, jossa sama oivallus kiteytettiin suurinpiirtein näin: olet tähän asti voinut aina odottaa, että jostain tulee joku aikuinen, joka ottaa hoitaakseen kaikki kinkkiset hommat. Yhtäkkiä tajuat, että sinä oletkin juuri se aikuinen.
Mäenhaluu...!
No niinPÄ! Tai ei minua oikeastaan haittaa se ajatus, että joudun itse ratkaisemaan kinkkiset tilanteet elämässäni - mutta minua haittaa se, ettei se haittaa! Joo, tööt. Siis että olisi hienoa, jos ongelmanratkaisu johtaisi reaktioon "ooh, noin nuori ja noin noheva!", mutta ei, se on vain täysin luonnollinen itsestäänselvyys. Hrmph. Huvita kohta mitään hoitaakaan.
Lähetä kommentti