lauantai 9. helmikuuta 2019

Siedettävää keveyttä

Minun oli määrä suorittaa tänä keväänä yliopisto-opettajan pedagogiset opinnot (niin, yliopiston opetushenkilökunnalta ei tehtävään valittaessa edellytetä pedagogista pätevyyttä, mutta toki se katsotaan eduksi ja sen hankkimista työsuhteen aikana suositellaan). Kyseessä on melko mittava ja vaativa opintokokonaisuus, jota varten työsuunnitelmaani raivattiin tilaa karsimalla opetusta. Sitten kuitenkin kävi ilmi, ettei yliopistopedagogiikan kursseja järjestetäkään tänä keväänä. Minä sitten äkkiseltään polkaisin pystyyn yhden ylimääräisen kurssin, lupauduin siihen opettajavaihtoon ja tein yleviä suunnitelmia väitöskirjani edistämiseksi - ja tässä vaiheessa sitten kävi ilmi, että kyllä ne pedagogiikan kurssit sittenkin olikin päätetty järjestää myös nyt keväällä. En kuitenkaan enää ruvennut kolmanteen kertaan suunnitelmiani muuttamaan, vaan päätin lykätä pedagogiikan ensi vuoteen tai johonkin suureen paarmakesään.

Lopputulos on siis se, että minulla on tänä keväänä tavanomaista kevyempi opetusohjelma. Ja voi pojat, sen kyllä huomaa! Olen pystynyt lyhentämään työviikkoni kuusipäiväiseksi, ja monena päivänä olen onnistunut lopettamaan työnteon siihen, kun oppitunnit päättyvät, ja tekemään loppuillan koti- ym. omia juttujani. Järisyttävä fiilis! Ja tämä on näkynyt myös työpaikalla: olen lähtenyt mukaan mielenkiintoisiin uusiin hankkeisiin, lupautunut vapaaehtoiseksi erinäisiin ylimääräisiin tehtäviin ja jopa ideoinut jonkinlaista projektintynkää. Professorihan aiemmin hieman motkotti minulle siitä, että on huono idea tehdä sellaista akateemista "uraa", johon kuuluu pelkkää opetusta, koska akateemisessa maailmassa käypää valuuttaa ovat ihan muut meriitit kuin opetusansiot - nyt pääsinkin toteamaan hänelle, että katso nyt, kyllä minulla tahtoa ja kiinnostusta riittää näihin muihinkin juttuihin, kunhan minulle vain annetaan vähän aikaa ja tilaa ajatella ja hengittää! Tavanomainen opetusohjelmani vain ei jätä tällaista tilaa yhtään vaan pusertaa minut hyvin tehokkaasti kuiviin.

Aloitin vuodenvaihteessa uuden harrastuksenkin, potkunyrkkeilyn. Petyttyäni kuntonyrkkeilytunteihin olen yrittänyt etsiskellä taistelulajitreeniä, joka vastaisi minun tarpeisiini eli soveltuisi harrastajalle, joka on aloittelija siinä taistelulajissa mutta ei suinkaan kuntoilussa (treenaan siis koko ajan monipuolisesti myös muuta liikuntaa). Ja nyt sattui löytymään ihan napakymppi: kuntopotkunyrkkeilyn nimellä kulkeva ryhmä, joka kokoontuu aivan kotikulmillani lauantaisin keskipäivällä. Tunneilla treenataan potkunyrkkeilyn tekniikoita, ja myös se kunto-aspekti toteutetaan tätä kautta eikä minään iänikuisina punnerruksina, kyykkyinä ja lankutuksina (jotka toki ovat erinomaisia, hyödyllisiä ja tehokkaita aktiviteetteja kaikki, mutta niitä voi harrastaa missä tahansa - potkunyrkkeilyn tekniikoita taas ei muilla tunneilla opi).

Jostain syystä kovinkaan moni muu ei ole tätä mahtavaa harrastusmahdollisuutta löytänyt, joten treeniryhmämme on hyvin pieni. Yleensä paikalla on 3-4 harrastajaa, mutta onpa parilla kerralla käynyt niinkin mahtavasti, että olen ollut tunnin ainoa osallistuja - olen siis saanut yksityisopetusta tässä hienossa lajissa. Siis ihan täysi tunti sinnikkäitä toistoja lyönneistä tai potkuista, ja ohjaaja tarkkailemassa, kommentoimassa ja korjaamassa joka ainoaa liikettäni! Aivan huikeaa!!!

Potkunyrkkeilytuntien jälkeen ei typerä virne ota kadotakseen kasvoiltani koko viikonloppuna. Olen niin tyytyväinen itseeni, kun kerrankin sain aikaiseksi lähteä mukaan johonkin uuteen! Voi olla, että normaalin työkuormani alta en olisi jaksanut tätäkään peliliikettä tehdä.

Kyllä se sillä lailla taitaa olla kuin edesmennyt suuri urheilusankarikin totesi, että elämä se on ihmisen parasta aikaa. Jopa keski-ikäisen ihmisen.

Ei kommentteja: