Rippijuhlat

Lapsukaisemme kävi jääkiekkorippikoulun toisella paikkakunnalla, ja koska kyseessä oli valtakunnallinen rippileiri, oli konfirmaatiokin poikkeuksellisesti heti leirin päätteeksi siellä kaukana. Me miähen kanssa tietenkin olimme paikalla (kun se jälkikasvu piti joka tapauksessa noutaa sieltä kotiin), mutta sukulaisille ja muille läheisille se olisi toki ollut kohtuuton vaiva.

Rippimessu oli hyvin tavanomainen. Parasta siinä oli rippilasten itse kirjoittama esirukous, jossa esimerkiksi kiitettiin ihan vain elossa olosta, terveydestä ja luonnosta ja toivottiin siunausta vanhemmille, lemmikkieläimille ja kiekkoleijonille. Kohdassa "varjele meitä ylilyönneiltä" kirkkoon levisi naurunhörähdys - ilmeisesti me emme sitten ole ainoat vanhemmat, joiden mielestä tämä varjelus tulee ihan erityisesti tarpeeseen...

Kun rippitodistukset oli jaettu, poika luopui kravatista, survaisi lippiksen päähänsä ja kiskoi paidan pois housuista jo ennen kuin parkkipaikalle ehdimme. Kotimatkalla nautimme fiinin juhlalounaan tienvarren Hesburgerissa, sillä isällä ja pojalla oli kiire ehtiä illaksi vielä jalkapallopeliinsä.

Toisin kuin useimmissa perheissä, meillä konfirmaatiopäivä merkitsi vasta kaiken juhlatohinan alkamista, sillä järjestimme varsinaisen rippijuhlan läheisimmillemme seuraavana lauantaina. Ja koska hyvin suunniteltu on vielä ihan kokonaan tekemättä, laadimme tietenkin tehtävälistan. Myös juhlakalu osallistui tähän vaiheeseen (saatat ehkä arvata, mitkä kohdat oheiselta listalta ovat hänen kontribuutiotaan):

Minusta on kyllä hauskaa järjestää juhlia ja olen mielestäni ihan hyväkin siinä puuhassa. Ongelma on vain siinä, että vaikka kyllä ymmärrän, että tärkeintä juhlissa on ihanien ihmisten tapaaminen, hauskanpito ja rento yhdessäolo, koen juhlajärjestelyt auttamatta suoritukseksi. Ja kun meikä rupeaa suorittamaan, on tarjolla tasan kaksi vaihtoehtoa: täydellisyys tai epäonnistuminen. Ja niinpä tälläkin kertaa otin ihan kiitettävästi kierroksia aiheesta.

Kantavana ajatuksena oli järjestää meidän perheen, ennen kaikkea rippilapsen, näköiset juhlat eikä tehdä mitään "perinteistä" ihan vain siksi, että niin on yleensä rippijuhlissa tapana. Kutsukorttien väkertämisen sijaan perustimme juhlille Facebook-tapahtuman, jonka välityksellä saimmekin tiedon perille lähes kaikille, jotka halusimme kutsua, ja loput kutsuimme ihan puhelimitse.

Lähisukumme ei ole suuren suuri, joten vierasmääräkin pysyi sangen maltillisena: juhlien lopullinen pääluku (johon, ihme kyllä, älysin laskea myös meidät mukaan) oli 20. Tälle porukalle saimme järjestettyä suhteellisen helposti istumapaikat, kun lainasimme pari tuolia miähen työpaikalta ja yhden puutarhakaluston naapurilta.

Tämän setin olen aikanaan ostanut, koska halusin juuri tuollaisen yöpöydän, ja tuolista tuli kätevä säilytyspaikka puolipitoisille vaatteille. Nyt niistä syntyi suorastaan wieniläishenkinen kahviryhmä.

Lautaset ja kahvikupit saimme mukavan edullisesti ihan lähistöllä sijaitsevasta juhlapalvelusta (minun kaltaiselleni visualistille ajatuskin eripariastioista oli ihan kestämätön).

Sävy sävyyn. Miähen työpaikalta lainattiin myös toinen kahvinkeitin, jolloin vältyttiin termoskannun tarpeelta.

Poika toivoi ruoaksi kanansiipiä, joten niitähän sitten tarjottiin. Lisäksi pätin tehdä pieniä wrap-rullasia ja vihannestikkuja niille, jotka eivät halunneet sotkea sormiaan ja pyhäpaitojaan siipisoossiin. Kakut tilasin leipomosta; vaikka uskonkin osaavani ihan maukkaita paakkelseja tarvittaessa tehdä, kädentaitoihini en sanottavammin luota - ja minun kaltaiselleni visualistille ajatus muotopuolesta kakunröttänästä oli ihan kestämätön. Ei kylläkään ollut ihan helppoa löytää sellaista leipomoa, josta olisi saanut toivomiamme suklaa- ja juustokakkuja - ihanko oikeasti kaikki suomalaiset haluavat juhliinsa aina vain niitä mansikkakakkuja, kinuskikakkuja, sacherkakkuja tai sitten jotain sokerimassasta muurattuja näyttäviä mutta pahvilta maistuvia ihmeellisyyksiä?!? - mutta lopulta tärppäsi.

Kädentaidottomaksi ihmiseksi sanoisin onnistuneeni näiden rullasten visuaalisessa esillepanossa kyllä aika hyvin!

Tähän asti kaikki sujui oikein sutjakasti. Mutta sitten päästiin kohtaan "siivoa". Miähellä oli parahiksi työmatkojen täyteinen viikko ja poika puolestaan keräsi oikein kätevästi rippileiriltä jonkin kivan pikku pöpön, joka kaatoi hänet kuumeessa vuoteen pohjalle. Mutta minä tyttö siivosin. Raivopäisesti. Koko viikon. Ammuin pihakalusteista siitepölyä irti puutarhaletku tanassa. Pesin ikkunat. Jynssäsin sormenjäljet irti kaikista kaapeista ja ovenpielistä. Järjestin jääkaappimagneetit maittain ja maanosittain. Kiillotin altaat, hanat ja jopa takan kyljet (minulla lähtee herkästi mopo keulimaan, kun pääsen Universal Stonen kanssa vauhtiin). Hinkkasin sohvista koirankarvoja irti rätillä, ikkunankuivaimella ja imurilla. Pesin lattiat ja yhden maton höyrypesurilla. Ynnä muuta.

Monessa perheessä tuo kaikki sisältynee tavanomaiseen viikkosiivoukseen, mutta minulle se oli Mount Everestin valloittamiseen verrattava urakka. Mutta pääsinpä lopulta maaliin. Olo oli vastaava kuin puolimaratonin jälkeen: en oikein tiennyt, hävetäkö surkeaa lopputulosta vaiko iloita siitä, että edes joku tulos tuli. Toivoin, että siisteyskriittisimmät vieraat viihtyisivät enimmäkseen puutarhassa. Siellä sentään oli nättiä, kun olin sijoittanut kohtalaisen suuren summan erinäisiin istutuksiin (jotka hankin vasta juuri juhlien alla, etten ehtisi tappaa niitä), ja perennapenkissäkin sattui monen kasvin kukinta osumaan kerrankin kohdalleen.

Rippikuvia emme halunneet ottaa studiossa, koska halusimme myös kuvista pojan itsensä oloisia, ja hän ei totisesti ole sitä klassista "ruusu suussa eteerinen katse kohti tulevaisuutta" -tyyppiä. Viralliset rippikuvat otettiin kotipihassa ennen juhlaa, niissä poika poseeraa lippis päässä ja lätkähanskat kädessä, ruusu mailan päällä. Kuvaaja jäi myös juhlan ajaksi paikalle ja räpsi vieraista runsain mitoin rentoja paparazzikuvia. Toiveenani olisi perinteisen kiitoskortin sijaan laittaa kaikille vieraille sellainen kuva, jossa he esiintyvät itsekin. Jää nähtäväksi, löytyykö kaikista sopiva kuva; useimmista kyllä löytyy moniakin. Usein parhaat kuvat saa tilanteissa, joissa kuvattava ei edes huomaa olevansa kuvattavana.

Jaa että miten sitten meni noinniinku omasta mielestä? Kyllä minä uskoisin, että ne ihan onnistuneet juhlat olivat. Vieraat viihtyivät monta tuntia iloisesti rupatellen, eivätkä lapsivieraatkaan saaneet raivareita tai muita sätkyjä. Kukaan ei ainakaan minun kuulteni ääneen lausunut pelkäävänsä kuolemaa sohvamme karvaverhoilun vuoksi. Ennen kaikkea monet kiittelivät lähtiessään sitä, kuinka fiksu ja kypsä nuori mies meidän poikasestamme onkin varttunut. Ja toden totta - vaikka kaikessa muussa onnistuimmekin tekemään aika lailla itsemme näköiset juhlat, teini tosiaan oli suorastaan epätavallisen seurallinen ja kohtelias herrasmies-isäntä.

Rippikoulun käynyt ja rokotettu. Jokaisen ruusunsa arvoinen. Mummukula. Äiti on ylpee.