Kerttu on kuollut.
Hänen poismenonsa ei tullut yllätyksenä tai järkytyksenä, olihan hän jo 96-vuotias. Hän eleli kuitenkin loppuun asti omassa kodissaan - itse asiassa hänen asioitaan hoitavat sukulaiset saivat samana päivänä sairaalasta soiton, että Kerttu on siirretty saattohoitoon, ja sosiaalitoimesta ilmoituksen, että Kerttu on liian hyväkuntoinen päästäkseen hoitolaitokseen. No ei siitä sen enempää.
Kerttu oli itsellinen pohjalainen nainen, kuten pappi muistopuheessaan sanoi. Totta, Kerttu oli naimaton ja lapseton. Jotain on kerrottu suuresta rakkaudesta sodan merkeissä Suomeen tulleeseen ulkomaalaiseen mieheen, mutta ei siitäkään sen enempää koskaan tullut.
Läheisin ja tärkein ihminen Kertun elämässä oli Sisko. Siskon tavoin Kerttukin kouluttautui sairaanhoitajaksi, muutti Helsinkiin ja teki pitkän työuran Lastenlinnassa. Sitä emme voi tietää, oliko uravalinta vain Siskon mallin mukailua, luonnollinen valinta sen ajan naiselle vaiko ihan Kertun oma päätös. Toisista huolehtiminen ja toisten hoitaminen tuntui kyllä olevan Kertulle kovin luontevaa. Hän hoiti ikääntyvää äitiäänkin tämän viimeiset vuodet, ja myöskin Siskon lasten ja lastenlastenkin hoitajaksi hän oli auliisti käytettävissä.
Siskon perhe oli Kertulle kuin oma. Kun aikuisiksi varttuneet lapset ja lapsenlapset kävivät vanhempiaan/isovanhempiaan tapaamassa tai kutsuivat näitä luokseen kylään, Kerttukin oli aina paikalla. Minä kutsuinkin häntä kaikella rakkaudella kaupan päälle -Kertuksi.
Muutenkin Kerttu kulki elämänsä polkua ilmeisen tyytyväisenä Siskon vanavedessä. Sisarukset kävivät yhdessä kampaajalla ja pitivät sangen samanlaisia kampauksia. Myös vaatekaupassa he kävivät yhdessä ja ostivat samanlaiset asut, Siskolle ruskeina ja Kertulle sinisinä (näin siitä huolimatta, että Sisko oli vartalotyypiltään pitkä ja komea kun taas Kerttu oli pienempi ja pehmeämpi).
Kun Sisko sitten melko äkillisesti kuoli kymmenkunta vuotta sitten, Kerttu otti asian hyvin raskaasti.
Sisko haudattiin lähelle Kertun kotia, jotta Kerttu pääsisi helposti haudalla käymään. Kerttu ei koskaan käynyt Siskon haudalla. Ei kertaakaan. Eikä hän oikein käynyt missään muuallakaa, vaan kieltäytyi kutsuista ja ehdotuksista milloin mihinkin pikku vaivaan vedoten. Hän luovutti, lipui henkisesti pois tästä maailmasta. Sangen pian huomasimme, että hänen kanssaan keskustelu alkoi kiertää koko ajan pienenevää kehää. Hän kysyi saman kysymyksen uudestaan ja uudestaan minuutin välein. Viiteen viime vuoteen hän ei tunnistanut enää kuin lähimmät sukulaisensa - Siskon pojat - eikä hän heidänkään vierailujaan enää oven sulkeuduttua muistanut, vaan valitti samalla ovenavauksella tulleelle kotisairaanhoitajalle, ettei hänen luonaan kukaan käy.
Kertun läheisimmät sukulaiset ovat siis Siskon kaksi poikaa perheineen. Hänen kuoltuaan heistä nuorempi ryhtyi järjestämään hautajaisia. Hautajaispäiväksi valikoitui tämä päivä, perjantai.
Siskon vanhempi poika on itsekin sairastellut eikä pystynyt tulemaan hautajaisiin. Näin ollen myöskään hänen vaimonsa ei päässyt paikalle. Heidän vanhempi poikansa sentään sai hautajaiset sopimaan aikatauluunsa, mutta nuorempi poika ei päässyt irrottautumaan töistään (niin kaukaisen sukulaisen hautajaisiin ei noin vain anneta vapaata). Myöskään nuoremman siskonpojan lapset eivät päässeet osallistumaan. Sitten vanhemman siskonpojan vanhempi poika saikin yllättäen tietää voittaneensa arvonnassa Amerikan-matkan (kyllä, tämä on edelleen tositarina!!!), joka osui hautajaisten ajalle, eikä niin uskomatonta tilaisuutta tietenkään voinut jättää käyttämättä.
Kertun hautajaisissa oli siis lopulta läsnä Nuorempi Siskonpoika puolisoineen sekä Vanhemman Siskonpojan vanhemman pojan vaimo - minä.
Siunaustilaisuus kesti vartin. Sitä varten minä istuin pari tuntia suuntaansa junassa ja palloilin puolitoista tuntia hautajaistamineissani Triplan Mällissä (missattuani aikaisemman junan lähdön minuutilla ihan vain siksi, että siitä pahuksen pytingistä ei löytynyt lippuautomaattia sitten mistään). Silti minusta oli äärimmäisen tärkeää olla paikalla.
Kerttu oli sillä lailla harvinaislaatuinen ihminen, että en usko kenelläkään olevan yhtäkään pahaa ajatusta hänestä. Kaikki hänet tunteneet todennäköisesti luonnehtisivat häntä ensimmäiseksi sanalla herttainen. Kuinka monesta voi sanoa samaa?
Kertun elämä oli tärkeä. Kerttu ansaitsi arvokkaat hyvästit. Niin kuin ihan jokainen meistä.
Hyvää matkaa, Kerttu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti