Beige Budapest

Meille pääsi käymään kuin lapsuuteni suosikkilaulussa: pakko matkustaa on jonnekin… Vino pino lentopisteitä nimittäin uhkasi mennä vanhaksi, ja täytyihän ne käyttää. Pistelentojen sangen rajallisesta kohdevalikoimasta päädyimme valitsemaan Budapestin. Kaupunki oli kiehtonut minua jo pitkään; odotin keskieurooppalaista tunnelmaa itäeurooppalaisella hintatasolla, kaunista arkkitehtuuria ja vaikuttavia jokimaisemia, ehkä hienoista tuulahdusta itäblokin henkeä.

Yksi hyvä puoli Budapestissä (ainakin meidän tyypillisiin matkakohteisiimme verrattuna) on lyhyt matka: lento kestää vain hieman yli pari tuntia. Tämä tosin tarkoittaa tietenkin myös sitä, että säätilakaan ei merkittävästi Suomesta eroa. Ei ollut helmikuun lopussa kevät vielä edes nupullaan, eikä liian lämmin päässyt tulemaan. Tummissa toppatakeissa taapertavat ihmiset sulautuivat ruskeanharmaaseen maisemaan. Tunnelma muistutti suuresti Helsinkiä.

Budapestiä voi kuvailla myös toista tunnettua iskelmää mukaillen: Tämä on kylpyläkaupunki talvella… nähtävyyksiä ei ole mutta… Budapest tunnetaan ennen kaikkea kuumia lähteitä hyödyntävistä kylpylöistään, eikä siellä juurikaan maailmankuuluja nähtävyyksiä ole. Meillä olikin ajatuksena viettää rento pitkä viikonloppu: nukkua paljon, syödä hyvin, katsella ympäristöä, tehdä vähän ostoksia ja käydä välillä lämpimissä altaissa lillumassa.

Unkarilainen ruoka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Heti ensimmäisessä ruokapaikassamme minulle suositeltiin kanaa paprikesh, joka tarjoilijan mukaan on ehdottomasti paras unkarilainen ruokalaji. Mikäpä siinä, tuumin, paprikathan ovat yksi Unkarin tavaramerkeistä, joten tilasin annoksen. Eteeni tyrkättiin koirankuppia muistuttava emalikulho (sittemmin huomasin myöskin sen olevan yksi Unkarin tavaramerkeistä, ainakin turistikrääsämyymälöiden valikoimista päätellen), jossa kolme luullista kananpalaa lillui punaisessa ektoplasmassa ja niiden päälle oli pursotettu valkoista ektoplasmaa. Lisukkeena oli spätzlejä eli tahmeita, mauttomia pastaklönttejä, ja kaiken päällä komeili suuri, rullattu mummonkurkkuviipale. Haju toi elävästi mieleeni kouluruokalan, makua ei ollut sitäkään vähää. Ei jatkoon. Tämän kokemuksen jälkeen en potenut suuriakaan tunnontuskia ylikansallisissa ketjuravintoloissa syömisestä; sorruimme jopa Hard Rock Cafehen. Toki kävimme välillä myös paikallisissa ravintoloissa, ja yksi näistä käynneistä palkittiin ruokamyrkytykselläkin.

Budapest ei siis varsinaisesti ole kulinaristin taivas, mutta yksi sympaattinen ruokapaikka täytyy nostaa esiin: kauppahalli. Sen ylin kerros on omistettu erilaisille ruokakojuille, joista saa mitä moninaisimpia mättöjä pahvilautaselta pystybaarissa nautittavakseen. Kiireisimpään lounasaikaan (jolloin me paikalle osuimme) alue vain on niin ruuhkainen, ettei siellä saa kunnolla raivattua tietään edes summassa jonkin jonon hännille, ja pöydän löytäminen, saati sitten annoksen keplottelu sinne, vaatii jo yliluonnollisia kykyjä.

Mekin suuntasimme mieluummin kauppahallin varsinaiseen ravintolaan, joka sekin oli oikein miellyttävä kokemus. Frisbeen kokoinen schnitzel vei nälän noin kuukaudeksi, ja ravintolassa kiertelevä mainio romaniviulisti loi ihanaa tunnelmaa. Lämmin suositus!

Vaikka Budapestissä toki onkin kaunista arkkitehtuuria, eivät hienot rakennukset ainakaan näin talvisaikaan oikein pääse katukuvassa edukseen. Kaupunki onkin kauneimmillaan iltaisin, kun merkittävät rakennukset ja sillat valaistaan todella upeasti. Me ihastelimme kaupungin valoja tunnin mittaiselta Tonavan risteilyltä käsin, ja kaikessa klisheisyydessään sekin saa kyllä lämpimän suosituksen.

Yhden omalaatuisen ohjelmanumeron olimme matkaamme sisällyttäneet: olimme hankkineet liput paikalliseen jalkapallopeliin. Vastakkain olivat paikallinen Honved ja vierasjoukkue Puskás Akadémia, ja kyseessä oli Unkarin liigan kärkipään ottelu. Peli pelattiin suorastaan hupaisassa betonikaukalossa, eikä sen urheilullinen taso ollut Suomen Veikkausliigaa kummoisempi, mutta suorastaan yllättävän sympaattinen kokemus se silti oli.

Ja tokihan me niissä kylpylöissäkin kävimme. Minähän tosin en ole yhtään kylpyläihminen, suoraan sanottuna pikemminkin inhoan niitä. Ensinnäkin kärsin huonosta näöstäni: useimmiten piilolinssienkin käyttö on mahdotonta (piilarit sietävät huonosti saunojen höyryjä, vesiroiskeista puhumattakaan), ja koska yleensä joudun eri pukuhuoneeseen ja suihkuun miespuolisten perheenjäsenteni kanssa, heidän paikantamisensa ihmisjoukosta lepakon näkökyvyllä on täyttä painajaista. Ja vaikka näköpuoli olisikin järjestyksessä, minusta on jotenkin ällöttävää olla sillä lailla ihan iho paljaana kaikista niistä muista ihmisistä ja yleisestä ympäristöstä huokuvien pöpöjen armoilla. (Joo, ehkä pientä neuroosintynkää havaittavissa.)

Mutta kun kerran kylpyläkaupungissa oltiin, niin kyllähän minäkin kylpylään lähdin. Gellért-kylpylä tunnetaan art nouveau -arkkitehtuuristaan ja maanalaisten kuumien mineraalilähteiden hoitavista vesistään.

Minun mielestäni se oli lähinnä saastainen sokkelo. Altaiden ja pukuhuoneiden sijoittelussa ei ollut suurtakaan logiikkaa ja viitoitus oli heikohkoa, joten kylpijät haahuilivat uikkareissaan avojaloin hämmentyneinä ympäriinsä, välillä ulkoilmassa linnunjätösten seassa, välillä hotellin aulan liepeillä, ja kun myöskään jalanpesualtaita tai suihkuja ei ollut järin loogisiin paikkoihin sijoiteltu, niin tämähän tarkoitti sitten sitä, että kun vihdoin sellaisen (kieltämättä miellyttävän) kuuman altaan löysi, niin sinne kahlatessaanhan vei mukanaan jos jonkinlaista röhnää. Altaiden vesi oli sameaa, ja siinä uiskenteli ihan silminkin havaittavia hiukkasia (joo täällä pystyi kåyttämään piilolinssejä – ehkä juuri tällä kertaa olisi ollut parempi ilman). Köpöttelipä yhden käytävän varrella vanha kunnon torakkakin (minusta oli hassua, että miäs vähän säikkyi sitä – no hänpä ei olekaan viettänyt paria kesää venäläisessä opiskelija-asuntolassa…).

Miäs ja poika kävivät myös Széchenyin kylpylässä, joka kuulemma olikin siistimpi ja muutenkin järkevämpi paikka kuin Gellért. Minä jäin kuitenkin sillä kertaa metrosta jo edellisellä asemalla ja suuntasin Sankareiden aukiolla sijaitseviin Kuvataiteiden museoon (Szépművészeti Múzeum) ja Taidehalliin (Műcsarnok) Viimeksi mainittu oli äkkiä katsottu, sillä siellä oli pahaksi onnekseni juuri näyttelyn vaihto menossa ja vain yksi kokonaisuus nähtävillä. Kuvataiteiden museossa sen sijaan oli yllin kyllin katsottavaa. Jo itse museorakennus on todella kaunis ja koristeellinen, ja tasokkaat teokset pääsevät siellä oikeuksiinsa.

Museossa on esillä esineistöä antiikin Kreikasta ja Roomasta sekä maalaus- ja veistostaidetta 1200–1800-luvuilta. Minä kyllä pidän varsinkin renessanssiajan taiteesta voimakkaine väreineen ja selkeine muotokielineen, mutta tämän mittavan kokoelman tematiikka oli kieltämättä hieman puuduttavaa. Kun on nähnyt sata maalausta neitsyestä ja poikalapsesta, eivät ne seuraavat kolmesataa enää sanottavammin jaksa elähdyttää… Mutta uskon silti, että museopäivä oli minulle kylpyläreissua antoisampi kokemus.

Tietenkin meillä oli tarkoitus käydä myös Linnavuorella, joka lienee Budapest-turistin suurin must-kohde, mutta se aiemmin mainittu ruokamyrkytys sotki nämä suunnitelmat. Osittain juuri kenkun sairastelunkin takia koko matkasta jäi hieman vaisu fiilis. Budapest vaikuttaa kyllä ihan kivalta kaupungilta – itse asiassa voisin kuvitella, että se voisi olla ihan mukava paikka asua: julkinen liikenne ja muukin infrastruktuuri tuntuu toimivan oikein hyvin, on monipuolisesti kauppoja ja muita palveluja, ja varsinkin ihmiset vaikuttavat tosi ystävällisiltä ja mukavilta, kielitaitoisiltakin. Matkakohteena kaupunki sen sijaan ei nouse suosikkieni joukkoon. Ehkä kesän vehreys tuo sen kauneutta esiin, mutta kevättalven kalseudessa yleisvaikutelma on armottoman beige.

Mutta oli se toki hintansa väärtti reissu.