Viikko 1

Perjantaina 13. päivä saimme työnantajalta lopullisen vahvistuksen: kontaktiopetus olisi maanantaista alkaen peruttu koko loppukeväältä, sanottiin valtakunnan tasolla mitä tahansa. Sittemmin ukaasia tehostettiin lyömällä koko puljun ovet vallan säppiin. Kurssit kyllä pyritään viemään loppuun mutta etäopetuksen ym. erityisjärjestelyjen avulla.

Ahistus. Antaisivat ihmisen tehdä työtään rauhassa!

Jotain hyvääkin: Muistin pelastaa työpaikalle hätävaraksi jemmaamani pähkinät mukaani. Tosin rehellisesti sanottuna eivät ne koskaan kotiin asti ehtineet, kun söin ne saman tien akuuteimpaan ahistukseen.

Jääkiekkokausi loppui kuin seinään, jäähalli suljettiin, junioreita kehotettiin hakemaan kamansa pois. Miähen salibandykausi loppui. Kunta sulki nyrkkeilysalini ovet. Kaupallinen jumppasalini toimii edelleen, joskin rajoitetuin ryhmin, mutta sosiaalinen paine välttää edes niihin pieniin ryhmiin kokoontumista on valtava.

Nytpä olisi aikaa tavata ystäviä, kun kaikilla on kalenterissa yllättävää tilaa! Ai niin, paitsi ettei ketään nyt pidä tavata, ellei ole ihan pakko.

Ahistus. Mitä tulee elämästä, jossa kaikki tärkeä ja arvokas on karanteenissa?

Jotain hyvääkin: Ai mitä muka?

Etätyö lähti sujumaan ihan sutjakkaasti. Loppujen lopuksi tämä tällainen arki ei edes ole minulle mitään uutta - juuri tällaistahan työelämäni oli yksinyrittäjänä 15 vuotta ennen yliopistolle siirtymstä. Nyt päiväni täyttyvät edelleen opiskelijoiden harjoitustöiden korjaamisesta ja opetusmateriaalin kehittelystä, ihan kuin tähänkin asti. Opin käyttämään video-ohjelmaa luentojen pitämiseen.

Tiistain olin kuitenkin sairauslomalla. Ei, en suinkaan hengitystieoireiden tai minkään muun sairauden takia, vaan siksi, että olin jo kauan sitten varannut ajan pieneen, rutiininomaiseen lääketieteelliseen toimenpiteeseen. Yllätyksekseni sitä ei edes peruttu. Kyseinen toimenpide ei ole sieltä miellyttävimmästä päästä, ja kokemuksesta tiesin, että juuri minun tapauksessani se on ihan erityisen kivulias, joten olin kinunnut hieman tavallista tömäkämpää kivunlievitystä. Sain oikein Panacodin. Sen ainoa vaikutus oli se, että jouduin pyytämään miähen kuljettajakseni, koska ajokyvyn Panacod mitä ilmeisimmin vie - no hyvä että edes jotain, kipuun se nimittäin ei auttanut yhtään. Puoli tuntia makasin lääkärin pöydällä sellaisessa käsittelyssä, joka olisi tuntemusten puoleen yhtä hyvin voitu tehdä viidakkoveitsellä. Lopulta lääkäri joutui nostamaan kätensä pystyyn ja kutsumaan kokeneemman kollegan paikalle. Kun tämä kokeneempi kollegakin ensi vilkaisun jälkeen alkoi puhua vaihtoehtoisesta toimenpiteestä, katsoin viisaimmaksi tarttua tarjoukseen. Homma jätettiin sikseen ja minulle varattiin uusi toimenpideaika iltapäiväksi.

Miästä ahisti, kun hän joutui niin kauhean kauan odottelemaan parkkipaikalla. Kovaa on tuo miähen elämä juu. Iltapäivällä ajoin terveyskeskukseen jo itse. Lääkärin luvalla. Vähän kyllä ahisti, että olinkohan sittenkin huumekuski... olo ainakin oli hutera, mutta se saattoi johtua sen pieleen menneen toimenpiteen fyysisistä ja henkisistä seuraamuksista. Minä reagoin aina jotenkin tosi voimakkaasti siihen, jos minuun kajotaan.

Iltapäivän toimenpide tehtiin paikallispuudutuksessa, joten se ei sentään sattunut. Mutta siitä tuli tikkejä. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikki hikiliikunta - ja saunominenkin! - on pannassa viikon.

Ahistus. Mitä tulee elämästä, jossa viimeisetkin ilon aiheet on kielletty?

Jotain hyvääkin: Hetkeen en muistanut ahistua koronakriisistä.

Leivoin banaanikakun. Aloin ajatella, että minä olen kuitenkin onnekkaiden joukossa, kun saan edes jollain tavalla jatkaa työtäni, eikä minun työpaikkani myöskään (ainakaan luultavasti) ole ihan heti vaakalaudalla tämän kriisin takia. Minulla ei ole lapsenhoito-ongelmia ja iäkkäät läheiseni ovat ainakin toistaiseksi ihan kunnossa. Lähikaupasta saa jauhelihaa ja tuoretta leipää. Ja jopa Corona-olutta.

Ehkä löydän uudelleen juoksemisen ilon ja kipinän, joka on viime aikoina päässyt sammahtamaan. Ehkä ehdin kirjoittaa väitöskirjaa ja blogia. Ehkä opin olemaan välillä tekemättä mitään.

Ehkä en kuole ahistukseen.

Ehkä.