Elämä voittaa?

Niin, nyt näyttäisi siltä, että luonnon herätessä kesäeloonsa myös meidän ihmisten annetaan pikkuhiljaa palailla elämään. Vaikka paljon on edelleen pannassa, on arki alkanut tuntua jo jossain määrin arjelta. Aikatauluttamisineen, säätämisineen, kompromisseineen. Tavalliselta ihanalta arjelta, juuri siltä mikä on elämässä tärkeintä ja parasta.

Meidän perheemme arjen kannalta merkittävin myönnytys on ollut lupa harrastaa taas oikeasti liikuntaa. Pojalla on viikoittain viidet lätkätreenit plus yhdet isänsä kanssa yhteiset futistreenit, ja isällä lisäksi salibandytreenit kerran viikossa. Ja minä puolestani yritän muistuttaa itselleni, että en mitenkään voi mennä ihan kaikkiin jumppiin, joihin haluaisin, vaikka jumppasalilla nyt onkin tarjolla täysi ohjelma ja tunneille sen verran paikkoja, ettei mukaan pääseminen ole enää lottovoiton veroinen yllätys.

Nyt kun aurinkokin on alkanut paistella, olen kaivellut vanhoja kesävaatteitani esiin. Kauhunsekaisin tuntein mallailin niitä ylleni peläten, että koronteenikilot tursuvat ja pursuvat ja kaikki kretonkit kirraavat kankun kohdalta, jos edes menevät päälle ylipäätään. Mutta mitä vielä - housut ja hamoset ovatkin yllättäen löystyneet. Ja ei, tämä ei tarkoita sitä, ettäkö olisin koronteenikiloilta välttynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että olen menettänyt yhden vaatekoon verran lihasta reisistä ja pakaroista.

Ehkä minä sittenkin voin mennä ihan kaikkiin jumppiin, joihin haluan...

Mutta parasta tässä kaikessa silti on elämä. Ulkomaailma ei enää vaikuta post-apokalyptiselta jättömaalta vaan ihan oikealta maailmalta. Kauppakeskuksessa on vaikea löytää parkkipaikkaa - seikka, joka aikaisemmin ärsytti suuresti mutta nyt suorastaan sykähdyttää. Ihmisiä on liikkeellä, ja useimmat heistä ovat hyväntuulisen oloisia. En enää tunne tarvetta pidättää hengitystäni tai syöksyä ojaan väistämään nähdessäni vastaantulijan. Katson kohti ja hymyilen (mutta suu kiinni sentään, kyllä niistä aerosoleista vielä jokunen hysteerikko jaksaa keuhkota).

Toki täytyy pitää mielessä, että ei tämäkään tilanne välttämättä ole kestävä. Voidaanhan tästä taantua taas massahysteriaan ja joukkopsykoosiin. Jännityksellä odotamme, saammeko edes syksyllä palata työhömme; aika monet yliopistot Suomessa ja maailmalla ovat jo päättäneet jatkaa ensisijaisesti etäopetuksen voimin tulevanakin lukuvuonna. Ja samaan aikaan nämä samaiset yliopistot ovat tilanteen aiheuttaman paineen alla lupautuneet nostamaan sisäänottoa eli uusien opiskelijoiden määrää. Minun näkökulmastani tämä on hieman ristiriitainen yhtälö... Sydämeni pohjasta toivon, että oma yliopistoni olisi tässä asiassa rohkea ja tekisi tulevaisuuteen panostavan ratkaisun!

Mutta nautitaan nyt edes siitä vähästä, mitä meille toistaiseksi on suotu.

Eläköön elämä!