Joulujuttu

Blogi on ollut pitkään hiljaa. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa, vaan päinvastoin siitä, että nyt on mielen päällä asioita, jotka ovat liian suuria edes kirjoitettaviksi. Yritän purkaa niitä vuosikatsaukseen - mutta ensin se otsikossa luvattu jouluinen tarina.

Minä olen aina ollut jouluihminen, mutta tänä vuonna joulu oli minulle tärkeämpi kuin koskaan. Sain viettää sitä isäni kanssa. Olimme edellisen kerran viettäneet joulua yhdessä, kun minä vielä asuin kotona, siis 1990-luvulla. Mistään välirikosta ei ole kyse, vaan olemme aina olleet tosi läheisiä; joulut ovat vain aina menneet toisin. Mutta tämän joulun me sovimme viettävämme yhdessä - ja sitä ei pystynyt estämään edes maamme hallitus, vaikka sinnikkäästi yrittikin.

Tämä oli ainoa hyvä asia koko vuonna. Tämä oli minulle tärkein asia koko vuonna.
(Mittasuhdetta tälle asialle saatte, jos joskus pystyn kirjoittamaan ne isot raskaat asiat auki.)

Kuten aina, aloitin jouluvalmistelut ensimmäisenä adventtina. Minulla on tapana laittaa yksi uusi joulukoriste tai tehdä jokin muu jouluinen asia joka päivä - näin joulu ikään kuin valtaa talon ja mielen pikkuhiljaa, eikä suinkaan räjähdä silmille saman tien heti joulukuun ensimmäsenä.

Työntekokin v-tutti juhlavalaistuksessa
vähän vähemmän 

Tämä kirkko-koriste jaksaa ilahduttaa
kaikessa kitschiydessään

Havuilla, lehtikuusen kävyillä ja
led-valoilla saa kauniin asetelman

Siis tietenkin myös vessassa pitää olla jouluvalot!

Ja minä raivosiivosin. Puunasin ja kuurasin. Hinkutin laatansaumoja, jynssäsin vesilukkoja hammasharjalla, kiillotin hanoja. Imuroin, tamppasin, moppasin, höyrytin, pyyhin. Kiroilin ja, kyllä, välillä vähän itkinkin raivosta. Minä vihaan siivoamista.  Mutta joulun kunniaksi sen taas tein. 

Jouluaaton aattona oltiin siinä tilanteessa, että kaikki paikat oli siivottu ja ruoat lämmittämistä ja kattamista vaille valmiina. Kinkkukin jo uunissa. Olin päättänyt ensimmäistä kertaa pukea juhlapöydän kunkulle oikein sinappihunnunkin ylle. Käperryin sohvannurkkaan glögimuki kourassa odottamaan kinkun kypsymistä ja joulurauhan laskeutumista mieleen.

FB-päivityksestäni:
Olemme kaikkemme antaneet.
Tulkoon joulu.

Kyttäsimme kinkun lämpömittaria kuin haukat. Elohopeapylväs vain ei tuntunut nousevan sitten millään. Ohjeellinen paistoaika tuli täyteen, mutta mittari ei näyttänyt mitään. Se on vanha ja tyhmä mittari, jota on tosi vaikea lukea, täytyy käännellä ja tihrustaa ja näyttää taskulampulla, jotta sen pylvään näkee, mutta nyt ei auttanut mikään kikka - ei näkynyt pylvästä. Ajattelimme, että ehkä kinkku oli aika kylmä vielä mennessään uuniin, joten paistoaika on pidempi. Kun ohjeellinen paistoaika oli ylittynyt kahdella tunnilla, päätimme testata, toimiko se mittari lainkaan. Kastoimme sen kiehuvaan veteen - ja silloin se karmea totuus valkeni meille: Siinä pylväässä ei näkynyt mitään liikettä, koska se oli ollut tapissa jo ties miten pitkään! Kinkkumme sisälämpötila oli sata astetta!!!

Kun riisuimme kinkulta verkon, se levisi tuhannen silppuna pellille.

Minä levisin tuhannen silppuna keittiön lattialle.

Minä olin stressannut ja raivonnut siivoamisen kanssa - ja sitten menin ja munasin sen yhden asian, joka minun ihan satavarmasti piti haltsata! Menin ja munasin sen yhden ainoan asian, joka jouluna on aika lailla korvaamaton ja korjaamaton. Minkä tahansa muun ruokalajin olisi voinut jättää pois listalta tai noutaa eineksenä kaupasta, mutta ei kinkkua! 

Akuutin paniikkikohtauksen hieman hellitettyä aloimme miettiä, mitä siinä tilanteessa oli tehtävissä. Kello oli noin puoli yksi aaton vastaisena yönä. Vieraat olivat tulossa ennen joulurauhan julistusta. Meillä ei ollut kinkkua. 

Hypermarketithan ovat tätä nykyä auki 24/7, mutta me olimme kinkunvalvojaisten kunniaksi ottaneet paritkin glögit, joten emme pystyneet kauppaan ajamaan. Sitä paitsi minä epäilin vahvasti, ettei marketeissa enää olisi jäljellä kuin umpijäässä olevia kinkkuja, jollainen ei mitenkään ehtisi ajoissa valmiiksi. Ainoa toivomme oli haalia niitä valmiita kinkkuviipaleita. Harkitsimme jo taksinkin soittamista, mutta sitten näimme naapurin miehen tupakalla. Soitimme hänelle ja kysyimme, olisiko hänestä meille kauppakuskiksi. Mutta ei ollut.

Epätoivo. Paniikki. Hyperventilaatio. Parku. 

Tämä oli koko vuoden kohokohta, ainoa hyvä asia koko vuonna, ja nyt se kaikki on ihan tuusan nuuskana tuossa.

Hetken kuluttua naapurin mies kuitenkin soitti takaisin: "Niin siis menikö teiltä kinkku pilalle? En mä tosiaan ajamaan voi lähteä, mutta olisi mulla tuossa yksi ylimääräinen paistovalmis kinkku, jonka voisin teille antaa. Päätinkin lähteä äitini luo jouluaterialle, niin en paistakaan sitä vielä itse."

Kenellä on naapuri, jonka auton takakontista löytyy hätätilanteessa joulukinkku klo 00.45 jouluaaton vastaisena yönä?!?

Meilläpä on!!! Kuka vielä sanoo, ettei joulun taikaa ole olemassa?!? 

Miäs kiikutti muoviin käärityn sianp*rseen juhlavasti ovesta sisään kuin kapaloidun joulun lapsen konsanaan. 

Päätimme nukkua pari tuntia, laittaa kinkun sitten paistumaan ja nukkua sitten vielä jokusen tunnin. Kaaduimme sänkyyn. Mutta eihän se stressitila mihinkään noin vain lauennut. Paniikkikohtauksen oireet jatkuivat. Pulssini hakkasi n. 150:tä ja vatsani oli sekaisin. Miäs heittelehti aikansa mutta pomppasi lopulta ylös sängystä ja lähti siivoamaan keittiötä.

Neljän aikaan laitoimme kinkun paistumaan. Miäs sai sen jälkeen hetken nukuttua, mutta minä taistelin pahoinvointia ja muita paniikkioireita vastaan koko aamuyönkin. En nukkunut minuuttiakaan.

Kahdeksan maissa miäs lähti kauppaan hakemaan naapurille uutta kinkkua lahjoitetun tilalle (ei löytynyt ihan samanlaista, mutta uskoisimme, että jos naapuri huitaisee sen kiitokseksi antamamme viskipullon siihen kyytipojaksi, niin riittävän samalta se maistuu). Minä otin sen lahjayksilön uunista ja niin vain silkan adrenaliinin voimin vielä kuorrutin kuin kuorrutinkin sen. Laitoin aamiaista, mutta jouduin toteamaan, että muruakaan en pysty syömään. Pakottauduin kuitenkin juomaan pari lasillista appelsiinimehua.

Kun isiltä tuli tekstiviesti, että he ovat lähteneet tulemaan, istuin 40-asteisessa saunassa holtittomasti täristen ja yritin taistella aamukahvia kurkustani alas.

Kun isi puolisoineen n. puolitoista tuntia myöhemmin saapui, kaikki oli valmista. Koti oli viimeisen päälle siisti ja koristeltu ja kaikki ruoat valmiina. Ja emäntä suihkunraikas mutta ihan täysi ihmisraunio.

Minä stressasin siitä siivoamisesta ja touhotin niitä ruokiani, mutta sitten lopulta heikoin lenkki oli se ainoa, jolla olisi ollut väliä: ihmiset. 

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Rakkaiden tärkeiden ihmisten näkeminen voitti väsymyksen ja pahoinvoinnin. Jaksoin olla hereillä ja läsnä, ja lopulta pystyin jo syömäänkin jotain. Kaikki jouluruoat - myös se kinkku!!! - maistuivat erinomaisille. Joulupukki oli ollut erityisen noheva tänä vuonna ja tuonut kaikille oikein mieluisia lahjoja. 

Vasta seuraavana aamuna, nukuttuani 12 tunnin yöunet, aloin toden teolla tajuta, mitä oli tapahtunut. Oli onnen kyynelten vuoro. Opin jotain arvokasta: 

Mikään muu tässä elämässä ei ole korvaamatonta kuin rakkaimmat ihmiset!!!

...ei edes kinkku joulupöydässä.

(Mutta yhden asian me välipäivien alesta kyllä ostamme: kunnollisen paistomittarin!)