sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Kotiseutu go-go

Pitkään ja hartaasti odotettu, intoiltu ja stressattu kotiseutumatka käynnistyi siis perjantaina puoliltapäivin. Pakkasimme autoon järjettömän tavaravuoren, kaksi aikuista, yhden lapsen ja yhden koiran ja karautimme baanalle. Minä olin päättänyt tällä kertaa varustautua myös huomattavan höllällä pipolla: nyt oltaisiin lomalla, eikä lomalla tarvitse ihan joka asiasta niin innokkaasti nipottaa. Poika on kuitenkin jo kolmen, kyllä hän ymmärtää, jos erikoistapauksessa - kuten hienolla kylpylälomalla - yhden viikonlopun ajan joustetaan ruokavaliosta, ruoka- ja nukkuma-ajoista yms. rutiineista, joista kyllä kotioloissa olemme aika tarkkoja.

Ensin teimme pikaisen pit stopin anoppilassa, hörppäsimme kupposet kahvia ja jätimme koiran sinne hoitoon. Sitten alkoi varsinainen matka kohti kotikontuja. Olimme ajaneet alle 10 km, kun takapenkiltä kajahti ensi kerran se kuolematon klassikko: Ollaanko me jo kohta perillä? Jepujee. Reilut 300 km ja 3 h ovat niin ylivoimaisesti kolmivuotiaan mitta-asteikon yläpuolella olevia suureita, ettei siinä paljon muuta voinut kuin hokea - yhtä paljon itselleen kuin lapsellekin - että pitkä on matka ja kauan menee, ei voi mitään. No, nyt voin sitten empiiriseen evidenssiin nojautuen todeta, että reilut 300 km ja 3 h ovat noin kahdentuhannen "milloin me ollaan perillä, minä en jaksa odottaaaaaaa" -älähdyksen mittainen rupeama. Asiaa ei myöskään yhtään auttanut se seikka, että kaiken maailman rekat, erikoiskuljetukset sun muut tien tukkeet olivat sankoin joukoin samalla matkalla... Mutta minä Suuri Supermatkaajamamma olin varustautunut löysän pipon lisäksi myös taikapussilla, jonka uumenista kaivelin ratin takana kiroilevan isomman pojan iloksi kolaa ja takapenkin terroristille ensin uuden pikkuauton ja sitten, tarkkojen rakonkestävyyslaskelmien perusteella valikoidussa vaiheessa, vielä pillimehunkin.

Ja loppuihan se matka aikanaan. Kotiseudulle on kyllä aina yhtä veikeää mennä! Aina siinä samassa kohdassa, josta noustaan valtatieltä kaupunkiin johtavalle rampille, tulee lämmin ailahdus rinta-alaan: Minä olen tulossa kotiin, omieni pariin! Maailmankolkkaan, jossa ihmiset puhkeavat täysin spontaanisti puhumaan toisilleen, ventovieraillekin. Paikkaan, jossa joka ainoa keskustelukumppanini ei viiden sanan jälkeen huudahda: "sää et kyä oo täältä kotosin!" (niinno, johtuisiko siitä, että minä olen sieltä kotoisin...) Oma tuttu kotimurre maistuu korvissa makealta ja siinä määrin erityiseltä, että aina välillä tunnen absurdia tarvetta tulkata ihmisten puheita miähelle esim. kaupoissa, vaikkei hänellä tietenkään mitään vaikeuksia sen ymmärtämisessä ole (paitsi joskus kun minä sanon jotain tärkeää, mutta se taitaa olla vähän eri juttu se).

Kylpylähuoneemme oli loistava, juuri tarpeisiimme sopiva! Tavallisen hotellihuonevarustuksen lisäksi oli liukuovella erotettu pieni alkovikomero, ihan kuin puolikas ruotsinlaivan kenkälaatikkohytti, ja jopa pieni, lasitettu parvekekin! Poika ei ollut koskaan ennen ollut hotellissa, ja hänelle oli tosi iso asia, kun nyt hänelle oli vieläpä Ihan Oma Huone, jossa oli Isojen Ihmisten Sänky!

Emme kuitenkaan jääneet pitkäksi aikaa huonetta ihastelemaan vaan heitimme vain laukkumme pikaisesti ovesta sisään ja jatkoimme matkaa ensin papan ja sitten vielä isomumminkin luo. Kuuliaisesti mussutimme kupumme killilleen niitä sen seitsemää sorttia kummassain paikassa, ja sitten kiiruhdimme takaisin kylpylälle ehtiäksemme vielä iltauinnille.

Huoneen ovella olikin vastassa iloinen yllätys... Tässä kohtaa pyydän kiinnittämään huomiota siihen, mitä juuri kirjoitin: miäs tosiaankin kirjaimellisesti heitti sen lapsen laukun huoneen lattialle, ja siellähän oli se just ostettu litran yskänlääkepullo... paino sanalla oli. Nyt se pullo oli sitten tuhannen päreinä ja sen sisältö laajana tahmeana ruskeana lätäkkönä ovensuussa. Mutta minä Suuri Supermatkaajamamma olinkin pakannut laukun niin nerokkaasti, että mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaan! Yskänlääke tosiaan levisi vain lattialle, yksikään vaatekappale tai kirja ei kärsinyt pienintäkään damagea! Lätäkkö katosi lattialta saman tien, kun mainitsimme asiasta henkilökunnalle. Niin ja se laukku nyt olikin ikivanha ja karmea (näen sieluni silmillä Juha Miedon jossain 70-luvun arvokisoissa lampsimassa samanlainen pakaasi olalla) ja olemme jo pitkään puhuneetkin uuden, kunnollisen urheilukassin hankkimisesta - tulipa sekin nyt sitten tällä reissulla tehtyä.

Uimaan siis pääsimme heti ensimmäisenä iltana, ja lisäksi lauantaina ehdimme ottaa kaksi erillistä polskuttelurupeamaa. Poika ei ollut koskaan ennen ollut uima-altaassa, ja olihan se hänelle ihan mieletön elämys! Käsivarsi- ja selkäkellukkeiden turvin kelpasi painella isossakin altaassa, ja uskaltautuipa poika laskemaan pientä liukumäeäkin. Aluksi hän arasteli antautua kellukkeiden varaan ja varmisteli koko ajan, etteihän äiti tai isi vain päästä hänestä irti, mutta jo toisena uintipäivänä hän räpiköi kellukkeineen ympäri allasta aivan omin voimin kuin mikäkin vanha tekijä - ja hänen suurissa, pyöreissä sinisilmissään säkenöivät kaikki linnunradan tähdet. Kun illalla nukahdin, viimeinen näky mielessäni olivat pojan onnesta, innosta ja onnistumisen ilosta loistavat kasvot, ja ajattelin, että matka kaikkineen oli ehdottomasti kaiken siihen sijoitetun rahan ja vaivan väärtti, ja paljon enemmänkin! Ja olihan se meille vanhemmillekin rentouttava irtiotto arjesta, kun pääsimme lämpimään altaaseen lillumaan ja välillä vuorotellen nautiskelemaan myös saunoista, poreammeista ja muista ihanuuksista.

Toinen, jonka kasvoille vierailumme toi aivan uutta eloa ja iloa, oli mummini. Hän on hyvin tyypillinen nykypäivän suomalainen vanhus: elämän ehtoon auringonlasku ei ihan ruusunpunaisena rusota, vaan ikäviä varjojaan poluille heittävät lukuisat sairaudet ja krempat, rahan vähyys - ja ennen kaikkea yksinäisyys. Mummi on minulle hyvin rakas, hän on minua hoitanut koko lapsuuteni ja lähes täysi-ikäiseksi asti olen asunut hänen kanssaan samassa talossa, joten tietenkin toivoisin sydämeni pohjasta voivani tehdä kaiken mahdollisen hänen hyväkseen. Sairauksille en tietenkään mitään voi, taloudellista tilannetta tuen maksamalla osan hänen asuntonsa yhtiövastikkeesta kuukausittain, mutta sen yksinäisyyden lievittämiseksi voisin kyllä tehdä enemmänkin kuin nykyisin teen. Vaikkemme kovin usein pääsisikään kotiseudulla käymään, voisin kuitenkin kirjoittaa kirjeitä, lähettää pojan kuvia ja vaikka soittaa silloin tällöin. Puhelinkeskustelut mummin kanssa tosin eivät ole kovinkaan hedelmällisiä, sillä hän on jo lähes täysin kuuro. Samaisesta syystä myös kasvokkaiset tapaamiset ovat nykyään hieman hankalia; mummi parka on ajautunut jonnekin sinne omaan maailmaansa, omien ajatustensa pyörteisiin, hän kuulee lähinnä sen minkä haluaa (mikä sangen harvoin liittyy yhtään mitenkään siihen, mitä on oikeasti sanottu) ja arvaa/päättelee loput (sangen harvoin sinne päinkään kuin on todellisuudessa tarkoitettu), mutta silti hänelle on tärkeää, että toinen ihminen vain on läsnä. Mekin vietimme hänen seurassaan vain yhteensä muutaman tunnin, mutta selvästi näin ja aistin, kuinka paljon ne hetket mummille merkitsivät, kun sai ihan vain katsella lapsenlapsenlastaan ja kertoilla minulle kuulumisiaan. Tunsin tehneeni jotain arvokasta. Ei se aina paljon vaadi.

Matka oli todella onnistunut, poika käyttäytyi todella esimerkillisesti eikä minunkaan pinnani palanut kertaakaan! Mutta olihan se ihanaa palata taas kotiinkin. Kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti reissu antoi rutkasti virtaa tulevan viikon koitoksiin. Kyllä nyt taas työnteko ja kotiarki maistuu!

4 kommenttia:

neiti minkkinen kirjoitti...

No niin, eihän se sitten niin kamalaa ollutkaan!

Anonyymi kirjoitti...

Ooh, mukava loma siis! Hieno juttu! :D

Anonyymi kirjoitti...

Mäkin löysin tänne :) Kivan kuuloinen reissu. Ja joo, mummot, rakkaat mummot... kyllä niihin vierailuihin täytyy nykyisin asennoitua niin eri tavalla. Eräänä päivänä huomaa, että on jo eräällä tavalla joutunut luopumaan läheisestä ihmisestä. Roolit vaihtuu. SAmoja ajatuksia siis käyn läpi, omien mummojeni suhteen.

Careliana kirjoitti...

No kiva kun sinäkin sanna löysit tänne ja jaksat lueskella sepustuksiani... Onhan se osien vaihtuminen tosiaan hämmentävää, siinä sitä saa taas yhden konkreettisen muistutuksen siitä, että on kasvanut aikuiseksi. Kun kuitenkin toisaalta haluaa kynsin hampain pitää kiinni siitä lapsenuskosta, että isovanhemmat - saati omat vanhemmat! - ovat olleet yhtä ikivanhoja aina eivätkö siitä yhtään ikivanhemmiksi enää tule. Eivätkä varsinkaan koskaan kuole. Sääli, ettei uskolle aina löydy katetta...