Oma Elämä

Eilen oli hyvä päivä. Kävin yliopistolla pitämässä kurssini, opiskelijat olivat ihania varsinkin toisella kurssilla, ilmaisivat pitävänsä siitä kovin, ja kyllä minulla on syytä uskoa kehujen vilpittömyyteen. Koen kiitoksena jo sen, että opiskelijat palauttavat harjoitustyönsä aina ajallaan, eivät koskaan ole tunneilta poissa ilmoittamatta etukäteen pakottavasta syystä, tulevat tunneille ajoissa, kuuntelevat höpinöitäni hälisemättä, ottavat kantaa jne.

Monesti tulen yliopistopäivän jälkeen viiden maissa kotiin hyvin väsyneenä - mutta myös iloisena ja hyväntuulisena. Opetustyöhön uppoaa paljon aikaa ja energiaa (varsinkin suhteessa siitä maksettavaan korvaukseen), mutta siitä kuitenkin saa takaisin vielä enemmän. Niinpä eilenkin avasin kotioven hymy huulillani. Lapsi juoksi minua vastaan kertoen tohkeissaan, että hänen uudet hyllynsä haetaan tänään. Miäs tyhjensikin jo kovalla tohinalla vanhaa hyllyä. Hän oli saanut päähänsä, että se sijoitetaan etuvarastoomme säilytyskalusteeksi - muuten hyvä idea, mutta hylly oli pari senttiä liian leveä. Joten neuvokas isäntä kävi naapurista lainaamassa sahan ja tempaisi raa'asti hyllyn keskeltä kahtia. Viherpiiperö on tyytyväinen kun ei mennyt kaatikselle kuin pari hyllynosaa ja nekin mahtuivat taloyhtiön roskikseen eli ei tarvinnut lähteä kaatopaikalle ajelemaan.

Joltisenkin hässäkän päätteeksi hyllyt saatiin kasaan ja lapsi nukkumaan ajallaan. Minä tein vielä yhden työtehtävän ja rojahdin sen jälkeen sohvannurkkaan TV-sarjoja katsomaan. Illan päätteeksi nukahdin tyytyväisenä syvään uneen; väsymys sulki tajuntani ulkopuolelle kaikki ikävät ajatukset, jotka ovat minua viime aikoina yökausia valvottaneet.

Tällaisesta minä nautin, tätä minä haluan. Minä haluan elää Omaa Elämääni, tehdä töitäni ja hoitaa lastani. Onko liikaa pyydetty hä?!? Miksi minä joudun raahaamaan mukanani vielä tätä tolkuttoman raskasta taakkaa, joka on harteilleni langennut kuin poliitikolle faksi, täysin pyytämättä? En minä jaksa! Ja kuitenkaan ei ole vaihtoehtoja, kannettava on, kannettava ja jaksettava. Arkielämäni voisin panna pauselle, silläpä kuorman määrä pienenisi - mutta väärästä päästä. En minä halua pitää taukoa töistäni enkä tietenkään varsinkaan perheestäni, niistähän minä ne vähäiset voimanrippeeni saan, ilman niitä oloni olisi kaikesta taakasta huolimatta ihan tyhjä ja turta. Kuolemasta, kuolinpesästä, minä haluaisin ottaa taukoa tai mieluiten luopua kokonaan. Vaan sepä ei ole vaihtoehto. Missä se taas olikaan se tiski mihin sai valittaa väärästä elämästä..?

Päätä särkee.