Paljonko on paljon?

Eikö elämässä riitä mikään
eikö hellittäisi hetkeksikään
jatkuva paine
Kuinka usein täällä turpiin saakaan
kuinka nopeasti kaikkoaakaan
rahat ja maine

Tämä Leevi & the Leavingsin kaunis, surullinen laulu on soinut päässäni tänään.

Minä olen aina halunnut ja yrittänyt olla täydellinen. Täydellinen tytär, täydellinen ystävä, täydellinen oppilas, täydellinen työntekijä, täydellinen puoliso, täydellinen äiti, täydellinen miniä... Onhan se toki selvää, että kun yritän antaa sata prosenttia itsestäni työlleni, lapselleni, miehelleni, koiralleni, ystävilleni, kaikille ja kaikelle, lopputuloksena on mahdoton yhtälö. Mutta silti minä yritän, se on pakottava tarve, tuntuu, että ellen ole täydellinen, en ole mitään.

Olemme edelleen anoppilassa, huomenna minun ja miähen olisi tarkoitus lähteä kavereiden valmistujaisiin ja käydä ehkä sitä ennen hieman shoppailemassa (koska Täydellinen Vaimo viettää laatuaikaa puolisonsa kanssa). Nämä välipäivät olen paiskinut töitä hiki päässä, deadlinet painavat päälle (mutta Täydellinen Työntekijä ehtii ja jaksasa kyllä). Miäs on harmissaan, kun emme tee yhdessä mitään vaan minun on nökötettävä koneella ihan aamusta iltaan. Tänään käytimme koiran eläinlääkärissä, se sai rokotuksen. Ennestään tiesimme, että koira on tälle rokotteelle allerginen, joten olimme tilanneet sille satsin eläviä pöpöjä toivoen, että niistä ei reaktiota tulisi. No kuten arvata saattaa, tulihan se silti. Joitain tunteja rokotuksen jälkeen koira oksensi ja sen kuono alkoi turvota. Kyypakkauksen kortisonilääke auttoi turvotukseen, mutta oksentelu jatkui.

Illansuussa löysin siis itseni tilanteesta, jossa minä istuin työhuoneessa tahkoten työtehtävää, joka ei tuntunut edistyvän sitten millään, regeneroituu takuulla loppupäästään sitä mukaa kuin vähänkään etenen, prkl. Koira oksensi. Lapsi riehui. Miäs murjotti. Appiksia otti takuulla jossain määrin päähän tämä meidän kiljusen herrasväkemme... Mutta he ovat minun appikseni, valehtelematta maailman ihanimmat ihmiset, ja vaikka ihan varmasti joskus kerran sadassa vuodessa tai jotain heilläkin joku asia vähän keittää, pintaan asti ei kiehahdus pulpahda ikinä. Anoppi kuittasi puheemme aikaistetusta kotiinlähdöstä tuhahtamalla ykskantaan höpsis, rullasi matot pois lattialta ja viritti huonekalujen päälle suojakankaita ja totesi, että nytpä voi koira oksentaa, ei haittaa, helppo siivota, ja joulun jäljiltähän ne matot kuitenkin tampattaisiin ja lattia pestäisiin. Appiukko konsultoi sitä paikallista eläinlääkäriä, joka on hänen hyvä ystävänsä, ja valmisti koiralle pahoinvointilääkettä. Se on kuulemma jotain ihmistenkin hoidossa käytettävää psykoosilääkettä. Ja se tuntuisi auttaneen, koira ei ole sen koommin enää oksennellut ja vaikuttaa muutenkin ihan pirteältä. (No okei, kaikki jotka tuntevat meidän tuubimakkarapötkylän, tietävät, että "pirteä" ei ole ihan sille ominainen olotila, mutta suunnilleen oma itsensä se on joka tapauksessa.) Minä pakkasin koneeni pois, vaihdoin vaihteeksi äidin ja vaimon rooliin ja lähdin miäheni ja poikani kanssa rantasaunaan viettämään rauhallista ja rattoisaa perheiltaa. Een tiedä milloin ehdin sen työtehtävän valmiiksi saada, mutta kai minä sen joskus ehdin, aina ennenkin olen ehtinyt. Olenhan täydellinen työntekijä. Kuinka kukaan voisi pitää minua yli-ihmisenä, jos en muka olisi sellainen?

Rauha maassa taas. Tosin mielessä on kyllä käynyt, olisko jonkin sortin psyykenlääke tässä tarpeen vähän itse kullekin...