Sinne meni

N-Y-T-nyt loppui minun joululomani, sateisen aamupäivän ratoksi avasin taas työtiedoston.

Niin se vain mennä muljahti, joulu. Eipä se kauan kestä. Siksi onkin tärkeää nauttia täysin rinnoin jo siitä joulun odotuksesta ja valmistelusta, koska itse juhla on ihan silmänräpäyksessä ohi. Helppohan minun tietysti on kiireettömästä ja stressittömästä joulunalusajasta lässyttää, kun tosiaan olen aina saanut istahtaa suoraan valmiiseen pöytään. Ihmekö tuo, että olen ihan henkeen ja vereen jouluihminen, kun olen tottunut noukkimaan aina vain ne rusinat joulupullasta...

Meidän joulumme eteni hyvin perinteisissä merkeissä. Aattoaamuna koristeltiin kuusi, sitten käytiin vähän ulkona katsomassa näkyisikö joulupukin jälkiä ja hankkimassa jouluiset omppuposket. Sitten tietenkin asiaankuuluvalla hartaudella vastaanotettiin joulurauhan julistus, minkä jälkeen lapsi - uskomatonta kyllä - rauhoittui päiväunilleen ja me lähdimme miähen kanssa hautausmaalla käymään. Iltapäivällä saunottiin rantasaunan pehmeissä löylyissä vihdan tuoksussa, sitten syötiin ja sitten se joulupukki ilmaantui. Poika lauloi rohkeasti hänelle Joulupuu on rakennettu ja sai palkaksi tästä ja koko vuoden ihanuudesta järjettömän läjän lahjoja. Niillä on sittemmin leikitty, kaikilla aika tasapuolisesti, joskin Autot-elokuvasta tuttu Piston Cup -autorata on ehkä hieman yli muiden.

Ja kyllä, jostain ihan puskista se iski, muistolehdossa ja muutenkin, iso itku ja haikeus ja suru ja ikäväkin. Voi äiti... hän oli myös ihan henkeen ja vereen jouluihminen, rakasti sitä valmistelutohinaa, laittoi 27 ruokalajin aterioita noin rykmentin kokoiselle ruokailijajoukolle ja oli aivan innoissaan lahjoista, niin niiden antamisesta kuin saamisestakin. Mutta viime vuosina joulut olivat varmaan hänelle todella synkkiä ja raskaita, ihan yksin ankeassa kerrostaloasunnossa. Minä laitoin lahjamme aina postitse ja jälkeenpäin kiitin tekstiviestillä hänen lahjoistaan, mutta niin pahasti oli se haava välillämme päässyt tulehtumaan, että edes puhelinkeskustelua emme käyneet vuosiin. Ei varmaan ollut kovinkaan lämmintä joulutunnelmaa äidillä enää, sikäli ajattelen, että on kuitenkin tavallaan hyvä, ettei hänen enää tarvinnut tätä joulua kokea. Miksen ajattele, että olisinpa voinut suoda hänelle vielä yhden erilaisen, perinteisen, ihanan, onnellisen joulun meidän läheisten seurassa, minun ja lapsenkin, notkuvine pöytineen, koristeineen ja lahjoineen? Nii-in, pahasti oli se haava välillämme päässyt tulehtumaan...

Mutta ajattelin mitä tahansa, tosiasioitahan ei mikään muuta. Äitiä ei enää ole. Minä olen. Tässä ja nyt. Töissä taas. Hyvää arkea.