Muistan elävästi, milloin minusta on viimeksi tuntunut yhtä pahalta ja raskaalta hoitaa tiettyjä käytännön asioita: silloin nelisen vuotta sitten, kun minut irtisanottiin mieleisestä työpaikastani ja jouduin olosuhteiden pakosta ryhtymään yrittäjäksi. Jokainen pakollinen puhelu ja lomakkeen täyttö teki niin pahaa, että tunsin pakahtuvani - ihan kuin nytkin.
Minä en olisi mistään hinnasta halunnut jättäytyä omilleni, en ole yhtään yrittäjähenkinen ihminen, en pidä epävarmuustekijöistä vaan kaipaan säännöllisyyttä, jatkuvuutta ja vakiintuneisuuden tuomaa turvaa. Siinä tilanteessa ei vain ollut muita vaihtoehtoja, kun sopivia työpaikkoja ei ollut tarjolla ja pian huomasin olevani raskaanakin. Synkin mielin siis ryhdyin yrittäjäksi ajatellen, että se olisi vain väliaikainen ratkaisu ja hakeutuisin palkkatöihin heti, kun lapsi on päiväkoti-iässä.
Vaan kuinkas kävikään? Yrittäjyys lähti alusta alkaen rullaamaan tosi hyvin, ja sen koommin on mennyt koko ajan vain paremmin ja paremmin. Nyt kun seuraan sivusta useammankin ystävän kärvistelyä uraputkessa ja työelämän alati kasvavien paineiden kurimuksessa, voin vain myöntelevästi nyökytellä heidän kommenteilleen siitä, kuinka kadehdittava minun tilanteeni onkaan. Yrittäjänä voin itse valita työaikani ja -määräni niin, että pystyn tekemään töitä niin paljon kuin haluan ja samaan aikaan kuitenkin viettämään mahdollisimman paljon aikaa lapseni ja perheeni kanssa! Lisäksi tulen vielä taloudellisestikin toimeen huomattavasti paremmin kuin missään palkkatyössä tällä alalla olisi mahdollista. Enää en vaihtaisi tätä elämääni mistään hinnasta mihinkään!
Minä rakastan työtäni. Se ei ole minulle ensisijaisesti tulonlähde vaan henkisen hyvinvoinnin tae. Minusta on ihanaa uppoutua työtehtäviin, tehdä sitä mitä todennäköisesti kaikkein parhaiten osaan. Tässä taannoin totesinkin kummitädilleni, että tekisin tätä työtä ilomielin vaikka ilmaiseksi, jos vain vastaavasti ruokaa ja muita tykötarpeita ilmaantuisi kaappeihin yhtä lailla vastineetta. Kummitäti vastasi hymyillen, että onpa ihana kuulla jonkun sanovan noin, nykyään kun tuntuu, että kaikki vain valittavat, kuinka työ vie ihmisestä kaikki mehut ja jättää koko muun elämän varjoonsa, sitä on vain pakko jaksaa, vaikkei oikeasti jaksaisikaan eikä varsinkaan haluaisi. Taitaa olla totta. Onnekas olen, ja onnekseni tiedostan sen myös itse!
Tämä syksy on kuitenkin ollut vaikea myös töiden kannalta, on ollut hyvin hiljaista. Sinänsähän se on hyvä asia, etten välttämättä olisi kovin paljon enempää pystynyt tekemäänkään kaikkien ikävien pakollisten järjestelyjen lomassa. Nyt tilanne on kuitenkin äkillisesti kohentunut huimasti, suorastaan pompannut siihen toiseen ääripäähän - olen nyt kahdessa päivässä saanut valehtelematta kolmen kuukauden edestä työtarjouksia! Olen tästä käänteestä hyvin onnellinen ja ilman muuta yritän tehdä nyt niin paljon kuin vain ikinä voin ja ehdin. Onneksi ne kuolinpesän asiatkin alkavat olla jo aika hyvällä mallilla, se loppulaskutus enää tarvitsee tehdä ja sen jälkeen mahdollisesti - toivottavasti!!! - koko sotku on muiden hoidossa (minun kustannuksellani tosin mutta silti). Samppanjapullon poksahdusta odotellen...
Myös yliopistolla tuntuu työpanokseni olevan arvossaan. Kovasti minulle tarjotaan lisäkursseja, ja opiskelijatkin ihan suorin sanoin pyytelevät, että jos saan valita kurssini, valitsisinpa heidän kurssinsa. Tuollainen palaute merkitsee minulle huomattavasti enemmän kuin paksuinkaan tilipussi! Mutta valitettavasti vuorokaudessa on edelleen vain se 24 tuntia ja viikossa 7 (työ)päivää, joten määrääni enempää en voi opetusta ottaa, vaikka periaatteessa haluaisinkin.
Juuri nyt elämä taas varovaisesti hymyilee minulle. Huomenna on vapaapäiväkin - ehh, paitsi minulla - ja tämän illan aion pyhittää parisuhteen hoidolle. Ehkä, ehkä minä sittenkin selviän tästä kaikesta voittajana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti