torstai 24. tammikuuta 2008

Banjot soi

Mihinkäs sanoihin edellisen postaukseni lopetinkaan: Lapsiraukka on huonovointinen, kuumeinen ja ihan rätti, on nukkua tuhistellut omassa sängyssään jo hyvän aikaa. Ei kuulosta huonolta idealta omallekaan kohdalle...

No sitä saa mitä tilaa. Viime yönä heräsin vatsanväänteisiin, ja siitähän sitä sitten mentiin. Tietenkin juuri nyt, kun olisi ollut yliopistopäivä ja miäskin työmatkalla. Olen kyllä oppinut suhtautumaan jo aikaisempaa positiivisemmin vatsatauteihin; olen todennut, että kun ne vain potee pois niin siinäpä nuo menevät, harvoin edes kestävät kovin kauan. Nytkin olisin ollut melkein hyvilläni pakon sanelemasta röhväpäivästä, mutta oppituntien peruuntuminen kyllä harmitti, eikä yh-iltakaan kovin mukavalta ajatukselta tuntunut. Eihän siinä muu auttanut kuin ilmoittaa, että opetushommiin minusta ei missään tapauksessa tänään ole, ja hetken harkittuani soitin myös miähelle ja ruinusin häntä aikaistamaan kotiintuloaan. Hän lupasi yrittää.

Onneksi juuri tämän kerran miäs oli poikkeuksellisesti lähtenyt työmatkalleen lentokoneella, joten meillä oli auto käytettävissämme tarhasiirtymiä varten - ei minusta missään tapauksessa olisi ollutkaan jässikkää millään käsikäyttöisellä vehjeksellä työntämään tai vetämään tuolla märässä lumessa, tuulessa ja tuiskussa. Poika siis pääsi tarhaan ja äiti lepäämään. Päivä meni zombiena. Pahoinvointi loppui onneksi jo aamupäivästä mutta jätti tietenkin jälkeensä täysin vetämättömän olon. "Katsoin" sitten Brokeback Mountainin, joka olikin jo pitkään odottanut digiboksissa sopivaa hetkeä (lainausmerkeissä sen vuoksi, että juur mitään en leffan sisällöstä onnistunut bongaamaan - mutta sainpa sen kustannuksella paremmat unet kuin koko yönä!).

Iltapäivällä miäs soitti tulevansa aikaisemmalla koneella niin, että viimeinen etappi Helsingistä kotiin alkaisi viiden maissa. Olin tyytyväinen - saisipa lapsikin leikkiseuraa illaksi ja koira kävelyttäjän, ja minä saisin goisia rauhassa. Vaan kuinkas sitten kävikään: talvi yllätti suomalaiset, ekaa kertaa maailmanhistoriassa... Miäs soitteli Helsingistä niitä aikoja, kun lennon olisi pitänyt lähteä, että lento on peruttu eikä korvaavaa kyytiä ole ainakaan toistaiseksi järjestetty eikä siitä mitään iloa olisikaan kun kehällä ei kukaan liiku mihinkään. Ja junien toimintavarmuudenhan tiedämmekin. Itku siinä kyllä pääsi, olo oli juur yhtä jämäkkä ja energinen kuin niillä ikkunaan läiskähtelevillä kämmenen kokoisilla räntähiutaleilla. Onneksi poika oli kerrankin oikea enkeli, katseli kiltisti telkkaria ja leikki leluillaan niin, että minä sain kyhjöttää horroksessa lähes koko illan.

Miäs oli lopulta kotona kahdeksan aikaan, noin puoli tuntia aikaisemmin kuin olisi ollut alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan. Elämä urissaan siis. Minunkin vointini on sentään kohentunut huomattavasti, enää taitaa olla jäljellä vain totaalista tyhjyyttä kumisevan vatsan aiheuttama heikotus. Niin eikä tuolla vintissäkään taida ihan täydet valot palaa: olen tässä työpäivää aloittelemassa. Hitto kun ne deadlinet pysyvät ja paranevat, eikä sitä yrittäjänä kauheasti kehtaa töitä poiskaan antaa... (okei, tässä tapauksessa olisi kannattanut, myönnetään, mutta mistä minä tiesin, miten kauan ja miten surkeasti tässä menee)

1 kommentti:

Tanja kirjoitti...

Teilläkin tuota tautia, sitä tuntuu olevan joka paikassa. Me ollaan vielä säästytty, mutta tässä odotellaan milloin on meidän vuoro.