sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Niin monen vuoden jälkeen

Luokkakokoukseen meno suorastaan jännitti minua hieman. Tunnistaisinko porukkaa edes siellä hotellin aulassa, missä oli määrä tavata? Mistä minä niiden kanssa sitten puhuisinkaan? Mitä jos niistä onkin tullut ihan idiootteja? Mitä jos ne pitävät minua ihan idioottina?

Kaikki epäilykset osoittautuivat aiheettomiksi. Ihmiset olivat muuttuneet suorastaan häkellyttävän vähän, vain parin kohdalla piti hieman kauemmin miettiä, kukas hän taas olikaan. Leppoisa luokkahenki otti taas vallan ja vilkas puheenkälätys täytti tilan välittömästi.

Meitä oli koolla todella paljon, vain viitisen oppilasta oli joukosta poissa ja heistäkin pari olisi kyllä ollut tulossa mutta joutui sairastumisen takia viime hetkellä perumaan. Tämäkin kertoo jo paljon siitä, minkä useaan otteeseen yhteistuumin totesimmekin: oli meillä vain aivan mahtava henki luokassa! Tietenkin toiset olivat läheisempiä keskenään kuin toiset ja aina välillä oli varmasti kränääkin, mutta kuitenkin jokainen hyväksyttiin ihan omana itsenään. Jotkut olivat vähän pulleampia, toiset (kuten minä) käyttivät pullonpohjarillejä - mutta ketään ei koskaan kiusattu eikä syrjitty! Taitaa itse asiassa olla aika harvinainen tapaus.

Ilta sujui siis riemukkaissa merkeissä. Elämäntarina tuli kerrottua aika moneen kertaan, ja vaihtarina sai kuulla tietenkin yhtä monta tarinaa: oli insinööriä, kioskimyyjää, muuraria, putkimiestä, vapaa-ajanohjaajaa, paperimiestä, lähihoitajaa, näyttelijää... Aterian jälkeen siirryimme baarin puolelle, sitten toiseen baariin, sitten jatkoille. Meno oli hulvatonta. Mutta vain yksi kukkaruukku särkyi, ja sen yhden pojan paita ja silmälasitkin löytyivät lopulta juuri ennen kuin taksi tuli...

Kotiuduin majapaikkaani, mummin luo, kuudelta aamulla. Mummi oli hereillä, kysyi otanko kupin kahvia. (!?!) No en ottanut en, vaan unta kuuppaan. Pyöriskelin jonkin aikaa sängyssäni, sitten soitin noin tunnin mittaisen norjankielisen puhelun posliinipuhelimella, sitten sain jo vähän nukuttuakin. Kunnes kahden tunnin kuluttua heräsin puhelinsoittoon: miäs kyseli, kuinka pesukone toimii (!?!) - lapsi oli saanut vatsataudin. Kiskouduin ylös sängystä. Mummi yllätti totaalisesti ymmärtäväisyydellään: tuo ihminen, jolle ruoan tuputtaminen tuntuu yleensä olevan tärkein ja lähes ainut elämäntehtävä, katseli hetken onnetonta habitustani ja korjasi sanaakaan sanomatta aamiaistarpeet pois pöydästä. Tarjosipa jopa krapularyyppyä!!! (joita en TOD harrasta!)

Täytyy kyllä sanoa, että ilta oli yksi vauhdikkaimmista elämässäni, ja ehdottomasti yksi parhaista! Vastaavasti sitten kyllä tämä tämänpäiväinen darra on yksi elämäni karseimmista...

Mutta kotiin olen kuitenkin päässyt (kaveri ajoi!). Lapsiraukka on huonovointinen, kuumeinen ja ihan rätti, on nukkua tuhistellut omassa sängyssään jo hyvän aikaa. Ei kuulosta huonolta idealta omallekaan kohdalle...

1 kommentti:

Juliet kirjoitti...

Kuulostaa olleen hauskaa ;) En ole muuten minäkään vielä keksinyt vedenpitävää syytä ilmiölle, jossa mummot aina tuputtaa sitä ruokaa ja suorastaan ahdistuu, jos ei vain juuri sillä hetkellä maistu...