maanantai 14. tammikuuta 2008

Oletusasetusten palautus

Kun sain tiedon äidin kuolemasta, panin saman tien koko oman elämäni pauselle. Kietaisin useimmat elämän jatkumisen kannalta ei-välttämättömät aktiviteetit jonkinlaiseksi nyssäkäksi ja survaisin hyllylle odottamaan sitä kuuluisaa suurta päivää, kun viimeisetkin äitiin liittyvät akuutit asiat ovat pois käsistäni. Tämä oli vaistomainen, lähes tiedostamaton päätös, mutta epäilemättä oikea. Aluksi järkytys, suru ja hämmennys iskivät ilmat pihalle ja pyyhkäisivät jalat alta, sitten käytännön asiat vyöryivät niskaan koko raadollisen raskaassa mittakaavassaan. Kaiken tämän keskellä pyöritin koppakuoriaisena pakollisia arjen rutiineja, mutta yhtään sen kummempaan moniajoon ei prosessorikapasiteettini kyllä olisi riittänytkään.

Niin, päätös luopua harrastuksista ja useimmista sosiaalisista toiminnoista oli luonnollinen, tarpeellinen ja oikea. Mutta jossain vaiheessa poikkeustila pääsi muuttumaan vakiotilaksi. Toki en ensi alkuun osannut kuvitella, kuinka kauan kaikkien näiden asioiden selvittämisessä menisikään, mutta kun kerran olin päättänyt palata omiin kuvioihini vasta sitten, kun ne on selvitetty, en sen kummemmin asiaa miettinytkään. Minähän olen luontaisesti sellainen hyvin pitkälle sohvaperunatyyppinen ratkaisu, ja suruaika osoittautui sangen käteväksi tekosyyksi olla edes harkitsematta minkäänlaista aktivoitumista. Tai siis toki, heti sitten kun...

Äidin perunkirjoitus on nyt sitten tasan viikon päästä, ja tuskin minun osuuteni prosessissa ihan vielä siihenkään loppuu, lienee ainakin irtaimiston myyntiä ja ties mitä muuta vielä ohjelmassa. Olen kuitenkin pikkuhiljaa alkanut heräillä siihen todellisuuteen, että kyllä se varsinainen suruaika on loppunut jo ajat sitten (ikävä toki jää sydämeen asumaan lopuksi ikääni, en minä sitä tietenkään kiellä!) eivätkä käytännön asiatkaan minun aikaani ja vaivaani enää juurikaan huutele. Ja mehän olemme jo kuuden viikon päästä lähdössä viikoksi makoilemaan palmun alle paratiisirannalle kauas etelään. Eli tästä pääsemme väistämättä siihen loppupäätelmään, että on jo korkea aika aloittaa ryhtiliike, normaalien perusasetusten palautus.

Eli suomeksi sanottuna mennä jumppaan. Minulle ainakin on kautta aikain se kaikkein vaativin liikuntasuorite aina ollut ahterin irrottaminen kotisohvasta - jahka jumppaan pääsen, nautin siitä kyllä, tiedän sen. Ja tiedän myös, miten hyvää se minulle tekee. Mutta silti se on aina yhtä suuren itsesuostuttelun takana.

Kesän ja alkusyksyn ajan kävin jumpassa kiitettävän ahkerasti pari kertaa viikossa, ja toki aika nopeastikin totuin jo lähtemäänkin salille hymyhuulin. Huomasin myös edistyväni mukavasti, jaksoin liikkeet aina vain paremmin, pystyin lisäämään painoja ihan reilustikin, ja näin myös tulokset ihan omin silmin peilikuvassani. Ja ennen kaikkea nautin siitä liikkumisesta.

Moiset ylevät ajatukset nenäni edessä porkkanana heiluen suuntasin siis tänään salille, tosin reality checkinä muistutin myös itseäni siitä, että näin pitkän tauon jälkeen uusi alku saattaisi tuntua hieman ankealta. Ja oikeassahan minä taas olinkin. Ennakoiden piilouduin luimuilemaan takariviin ja varustauduin huomattavasti kevyemmillä painoilla kuin syksyisissä treeneissä - ja kyllä, todistin oikein tehokkaasti, että kolmen kuukauden löysäily nollaa tasan tarkkaan kaikki aikaisemmin saavutetut edut. Ole hyvä ja palaa lähtöruutuun. Lihakseni karjuivat todella painokkaita vastalauseita niidenkin mitättömien painojen alla, joiden kanssa ähelsin, eikä liikunnan ilosta ollut tietoakaan. Treenin jälkeen ketarani olivat silkkaa ylikypsää myllyn parasta, hyvä kun pystyin sen verran auton polkimia painelemaan että kotiin pääsin. Enkä halua edes ajatella, miltä tuntuu huomenna ja ylihuomenna.

Vihaksi pistää. Pitikö sitä taas päästää itsensä ihan rapakuntoon! No mutta nyt on kuitenkin tärkeää pitää ne porkkana-ajatukset kirkkaina mielessä ja sinnikkäästi raahautua sinne jumppaan säännöllisesti. Jospa sentään se kerta, kun treeni kulkee kuin tanssi ja tuottaa sen ihanan raukean mutta kuitenkin kivuttoman jälkitilan, tulisi tällä kertaa vähän pikemmin...

Mutta sen tupakkilakon aloitan kuitenkin vasta heti sitten kun. Heti sitten kun olen sen juhlasamppanjani siemaissut. Heti sitten kun olen vapaa. Vapaa kaikesta muusta paitsi itse vaalittavaksi valitsemistani muistoista. Sitten kyllä.

Ei kommentteja: