Elämän hinta

Sain eilen puhelun, joka jäi jäytämään mieltäni pitkäksi aikaa. Äidin sotkuja. Tunnen soittajaa kohtaan valtavaa myötätuntoa, mutta silti myös jossain määrin ärsyynnyin siitä, että hän katsoi asiakseen koko sen sontalastin lapioida juuri minun niskaani (taas kerran). Toki ymmärrän, että tilanne on hänelle ahdistava ja hän haluaa ahdistustaan purkaa jollekulle edes jollain lailla asianosaiselle. Mutta silti jäi mietityttämään, mikä oli hänen puhelunsa perimmäinen tarkoitus - saada minutkin pahoittamaan mieleni ja tuntemaan syyllisyyttä? No siinä hän kyllä onnistui. Mitä hän siitä kostui, sitä en sitten kyllä tiedäkään.

Se äidin kuolinilmoitukseen laittamani värssy ei syntynyt eikä valikoitunut ihan tyhjästä. Kuolema on elämästä maksettava hinta - se on. Vääjäämättä lankeava, kallis hinta. Eikä aina riitäkään.

Minä olen saanut äidiltäni lahjoista suurimman, elämän (seikka, josta tämä soittajakin muisti muistuttaa). Kuinka paljon minä siitä hyvästä olen nyt sitten velkaa? Mikä on minun elämäni hinta? Senkö yhden takaajan maksettavaksi koituvan kymppitonnin lainan verran, olenko sitten sujut universumin kanssa, jos otan sen kontolleni? Vaiko vielä sen toisen takaajan muutamankymmenen tuhannen lainan? Vai pannaako samaan laskuun saman tien koko hela hoito, muutama sata tuhatta? Senkö arvoinen elämäni on? Kelle minä siitä olen velkaa - äidillekö, eihän häntä enää ole! Mutta onko elämä sitten niin arvokas lahja, että siitä syntyvä kiitollisuudenvelka jatkuu vielä yli kuolemankin vastuuna sivullisista, tuntemattomista ihmisistä?

Niin paljon kuin tosiaan tunnenkin myötätuntoa noita takaajia kohtaan, minun on silti pakko todeta, että minä olen tilanteeseen täysin syytön. Anssi Kelan sanoja mukaellen: saatan olla äidin tytär, mutten silti ole hän. Olen kyllä ilmaissut pesänselvittäjälle haluavani ehdottomasti, että takaajien suojaamiseksi tehdään kaikki mahdollinen ensin, minun saatavani pesästä (hautaus- ja perunkirjoituskulut) ovat siihen nähden toissijaisia. Mutta kuten tämä juristikin 30-vuotisen kokemuksensa syvällä rintaäänellä totesi, takaajia ei valitettavasti oikein suojaa mikään. Pankit ovat jääkylmiä ja kivikovia ja ottavat kyllä omansa - nimi takauspaperissa on yhtä kuin maksusitoumus. (Seikka, jonka kyllä pitäisi jokaiselle normaalijärjellä varustetulle aikuiselle ollakin itsestäänselvä!)

Minulla ei ole monikymmenvuotista ammatillista kokemusta näistä asioista (eikä mistään asioista, sen puoleen) eikä muutenkaan kovin tukevia lihaksia ruveta kellekään elämänohjeita jakelemaan, mutta tämä minun on nyt pakko sanoa:

Voi hyvät rakkaat ihmiset! Lainantakaus ei ole pelkkä muodollisuus! Jos takaatte lainan, ajatelkaa se niin, että todella annatte sen summan toiselle - ja miettikääpä vielä kerran, onko teillä siihen varaa. Antakaa tai taatkaa vain sellaisia summia, jotka olette valmiit menettämään lopullisesti. Ja vain sellaisille ihmisille, joiden ystävyyden olette valmiit menettämään lopullisesti. Tai sitten sellaisille, jotka ovat niin läheisiä, ettei mikään rahasotku teidän välejänne riko (vihje: sellaisia ei olekaan).

Kaikella on hintansa...