On ollut vähän hektistä viime aikoina, en ole ehtinyt tai jaksanut edes yrittää järjestellä ajatuksiani millään muotoa luettavaan formaattiin - jos kohta eipä tässä järin kiinnostavaa luettavaa ole ollut tyrkylläkään. Jostain syystä lähinnä P:llä alkavia otsikoita:
Pulkalla päin puuta
Eilen oli pitkästä aikaa taas sen verran lumista maisemaa, että lähdimme pojan kanssa pulkalla tarhaan. Ohuen lumikerroksen alla kuitenkin vaani se vanha tuttu pääkallojää, joten päätin laittaa lapsen omin päineen laskemaan viimeisen mäen, etten vain kaatuisi pulkan vieressä juostessani. Suuntasin pulkan huolellisesti, että se suoriutuisi mäen mutkasta. Jepujee. Minähän en mikään spatiaalisen hahmotuskyvyn ihmelapsi ole... Sinnehän se meni, pulkka poikineen, suoraan jorpakkoon, ja tietenkin puuta päin. Kyllä siinä sydäntä kylmäsi, kun juoksin katsomaan, kuinka kävi (niin, juoksin, enkä tietenkään kaatunut). Onneksi selvittiin säikähdyksellä - pojan suurin huolenaihe oli, että hänen pehmonorsunsa kastui singahdettuaan komeassa kaaressa hankeen.
Pulkka pöllitty
Jahka pusikosta perille pääsimme, jätimme pulkan tavalliseen tapaamme tarhan aidan ulkopuolelle parkkiin (poika ei halua viedä sitä pihan puolelle, koska jostain syystä hänelle tulee yhden kaverinsa kanssa usein riitaa siitä, kenen pulkka se on). Rattikelkan ja polkupyörän lukitsen aina portinpielen koivuun, mutta pulkan olen surutta jättänyt puuta vasten lojumaan - sellainen kahden talven käytössä rähjääntynyt vitosen arvoinen muovinpalanen tuskin on kovinkaan kuumaa kamaa pimeillä markkinoilla. Niinhän sitä luulisi. Päivän päätteeksi nimittäin jouduimme pöllämystyneinä toteamaan, että jollekulle sekin vitosen muovinpalanen oli kelvannut! No eipä sinänsä ollut suuri menetys, mutta kismitti silti. Tosin, kuten miäs totesi, varmaan tuli tarpeeseen jos sellainen on pitänyt ottaa. (Silti hiljaa mielessäni toivon, että pulkka on pölläyttänyt uudenkin omistajansa puuta päin...)
Potilas pelasti paniikista
Meillä oli tänään erityinen yliopistopäivä: kenttäharjoitus. Veimme opiskelijat ihan oikeaan ympäristöön harjoittelemaan taitojaan aidoissa olosuhteissa. Aloitimme harjoituksen poikkeuksellisesti heti aamusta, ja koska miähellä oli työmatkalle lähtö, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi minun viedä lapsi hieman tavallista aikaisemmin tarhaan ja ajella sitten tapahtumapaikalle omin päineni, yliopiston kautta en olisi mitenkään ehtinyt.
Kuten jo mainitsin, spatiaalinen hahmotuskyky ei ole suurimpia vahvuuksiani. Lähes kaikilla muilla elämän osa-alueillahan toki sitten olenkin ihan täysi guru, mutta vielä pari poikkeusta on, mustia aukkoja, joissa taipumukseni, taitoni ja itseluottamukseni ovat pahemman kerran pakkasen puolella: suunnistaminen ja autolla ajo.
Ja nyt minun sitten oli määrä tehdä näitä kahta kauhistusta yhtä aikaa: autosuunnistaa ypöyksin paikkaan, jossa päinkään en ole koskaan ollut, ja vielä suhteellisen kiireisellä aikataululla. Panikoin tätä tilannetta jo etukäteen niin pahasti, että nukuin yönikin tosi huonosti koko viikon.
...vaan sitten sattuma puuttui peliin, kerrankin minun kannaltani myönteisellä tavalla: tänä aamuna, kun se kello sitten tavallista aikaisemmin soi, sängystään kömpi huomattavan punaposkinen poika. Kuumemittarin näyttöön pläjähti luku 39. Suunnitelma B, anyone? Vaihtoehdot olivat vähissä, mutta miäs sitten uhrasi oman palaverireissunsa ja minä pääsin kuin pääsinkin yliopistolle ja kollegan kyydissä määränpäähämme. Harjoitus olikin sitten, sivumennen sanoen, oikein antoisa - kyllä ne autenttiset olosuhteet vain motivoivat niin opiskelijoita kuin opettajiakin ihan eri lailla kuin kliininen, keinotekoinen luokkahuone!
Ihan mukavasti tässä siis on kaikkien P-juttujen kanssa loppujen lopuksi pärjäilty. Huomenna olisi luvassa vielä yksi: punaviini-ilta tyttöin kesken. Siinä tosin tulee kaupan päälle taas autosuunnistusrupeama, mutta ei se niin ylitsepääsemättömältä tunnu kun määränpäässä odottaa niin ihana palkinto, kaikki superrakkaat ystävät. Pikku potilaskin tuntuu olevan, jos nyt ei varsinaisesti radikaalisti paranemaan päin niin ainakin ihan vakaassa, olosuhteisiin nähden sangen pirteässä kunnossa. Kyllä tää tästä taas lutviutuu, elämä, johonkin suuntaan, tuskin päin peetä kuitenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti