lauantai 23. helmikuuta 2008

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Joskus kauan, kauan sitten, noin viisi vuotta taaksepäin, joukko nuoria, kauniita, kirkasotsaisia morzilloja suunnitteli häitään ja imeytyi hääaiheisten nettipalstojen ihmeelliseen maailmaan. Keskustelupalstoilta johti tie chatiin. Pian tietyt nimimerkit ja ihmiset niiden takana alkoivat tulla tutummiksi ja läheisemmiksi kuin toiset. Kovin kauan ei jaksettu hunnunpituuksista ja lautasliinojen painatuksista jauhaa, vaan pikku hiljaa alettiin puhua kaikesta muustakin, Oikeista Asioista, Elämästä. Chatiin hakeuduttiin joka päivä. Tuntui ihanalta, kun tuttu tervehti halaushymiöllä - sen halauksen vilpittömän lämmön tunsi melkein konkreettisesti nahoissaan. Joitain tavattiin jo kasvokkainkin, kuka ketäkin. Kuinka voikin ensitapaamisen ensimmäisellä minuutilla jo tulla sellainen tunne, että toisen on tuntenut koko ikänsä!

Naimisiin mentiin. Hääpalstat vaihtuivat toisiin, elämäntilanteet veivät vähän eri suuntiinkin välillä. Joku katosi tutkasta, uusia kasvoja tuli mukaan. Loppujen lopuksi kuitenkin ympäri mentiin ja yhteen tultiin. Jotenkin vain oltiin taas tilanteessa, jossa joka päivä hakeuduttiin chatiin puhumaan tuttujen ja rakkaiden ihmisten kanssa Oikeista Asioista, Elämästä. Ja halaushymiön lämpö välittyi tietokoneen ruudulta ihan sydänalaan asti.

"Siis oletko tosiaan ihan oikeita ihmisiä löytänyt elämääsi netin kautta?" ihmetteli lapsuudenystäväni joskus. Kyllä, voi kyllä! Niin oikeita ja aitoja ihmisiä, niin todellisia ja läheisiä ystäviä, että se on melkein uskomatonta!

Ensimmäisistä chatin ruudulle ujosti naputelluista tervehdyksistä on siis kulunut reilut viisi vuotta. Sangen lyhyt aika, pieni ikuisuus. Kauniita olemme edelleen, nuoruushan on sangen suhteellinen käsite, otsan kiiltoon on ehkä pari naarmua ilmaantunut itse kullakin. Näiden vuosien aikana työ- ja asuinpaikat ovat muuttuneet, toiset ovat saaneet lapsia, toiset ovat eronneetkin, ylä- ja alamäkensä on ollut itse kullakin. Mutta edelleen me hakeudumme joka päivä chatiin puhumaan Oikeista Asioista, Elämästä. Meillä on ihan omat juttumme, jotka saavat meidät repeämään hysteeriseen naurunräkätykseen kerta toisensa jälkeen mutta joille ulkopuoliset todennäköisesti pyörittelisivät silmiään tietämättä, mitä niistä ja meistä oikein pitäisi ajatella. Me jaamme ilomme, ja me jaamme myös surumme. Niitähän meillä riittää, niin iloja kuin surujakin, jokaisella vuorollaan, omanlaisiaan. Mutta oli tilanne mikä tahansa, yksi on varmaa: chatista löytyy kuunteleva silmä, olkapää ja nenäliina, kainalosauva, pelastusrengas ja turvaverkko. Kyllä me välillä riitelemmekin, aina joskus jotkut lakkaavat olemasta puheväleissä keskenään - ja silloin käy kulisseissa kuumeinen kuhina, kun toiset junailevat ja säätävät asioita taas raiteilleen. Ja toistaiseksi ne on aina niille raiteilleen saatu, siteet ovat nitisseet ja natisseet, mutta katkenneet ne eivät ole vaan pikemminkin lujittuneet entisestään.

Toki yhteydenpito on nykyään laajentunut jo pitkälle chatin ulkopuolellekin. Mesetämme, soittelemme, meilaamme - ja tapaamme, milloin milläkin kokoonpanolla. Asumme eri puolilla maata, mutta aina silloin tällöin onnistumme keräämään niin sanotusti koko kokon kokoon, viettämään iltaa ihan kaikki yhdessä. Kuten eilen. Voi elämä sitä kalkatuksen, kikatuksen ja käkätyksen määrää! Ja kyllä on taas kuulkaa tämäkin maailma piirun verran paremmaksi pälpätetty... Ja henkilökohtaisiin akkuihin ladattu mielettömästi uutta virtaa. Virtaa sanoista, virtaa naurusta, virtaa hysteriasta - virtaa ystävyydestä! Kummallisesta, omalaatuisesta, kultaakin kalliimmasta ystävyydestä.

Koska tätä ei tullut eilenkään varmaan ihan miljoonaa kertaa toistettua niin täältä pesee vielä kerta kiellon päälle: te leidit olette - me ollaan - ihan helmiä, ei vaan timantteja! (Eikä aina tartte olla hereilläkään...)

4 kommenttia:

Sanna A kirjoitti...

:D ei tartte, mieheni oli samaa mieltä...

:hug:

puit ihanasti asian sanoiksi

Lappis kirjoitti...

Kyllä.

neiti minkkinen kirjoitti...

Minä en ainakaan ole hereillä (en ole kyllä kysynyt pomolta, pitäisikö olla), mutta perjantaina olin (vähän liikaakin, voisi joku sanoa). :D

Kiitos kikatuksista ja kaikesta, kaikesta.

Anonyymi kirjoitti...

Sniisk, kiitos vielä kerran!