(Pojalle vuokrattiin pääsiäisen ratoksi Pikku Kananen -elokuva, ja siinä esiintyvästä Taas munasin -rallista on peräisin tuo otsikko. Se tuntuu sangen osuvalta juuri tällä hetkellä.)
Pääsiäinen on mennyt löysäillessä. Ei sinänsä ihan hyvä juttu, että tällaiset pitkät pyhät osuvat heti loman jälkeen - eihän tässä ikinä pääse takaisin työrutiiniin kiinni, kun jatkuvasti täytyy lomailla!
Tai niinno, olenhan minä yhtä ja toista käpistellyt. Olen laitellut lomakuvia, pessyt pyykkiä, töitäkin vähän tehnyt. Lapsen kanssa on maalattu pääsiäismunia, koristeltu rairuohoa, leikitty ja ulkoiltu, lauantaina käytiin ostoskeskuksen lelukaupassa leikkimässä ja tänään pistäydyttiin akvaariossa kaloja katsomassa. Niin ja uusi matkakin varattiin (pitkäksi viikonlopuksi Dubliniin heinäkuussa) ja hankittiin appiksille syntymäpäivälahja. Ja keittiössä on kulunut paljon aikaa, kun olen kokkaillut juhla-aterioita koko perheelle.
Tänään sain varsinaisen Martha Stewart -kohtauksen ja keksin kyhätä viikonlopun tähteistä suolaisen piirakan: tyrkkäsin siihen tämänpäiväisestä lasagnesta yli jääneen jauhelihatäytteen ja lauantaisten burritojen salsanjämät, kirsikkatomaatteja ja sipulirenkaita, reilusti juustoa päälle (piti tulla vielä munakermaakin, mutta sen unohdin kaataa sekaan). Namskis!
Lounaan jälkeen istahdin koneelle ja närpin vähän töitä. Siinä sivussa mietin, että ei tämä nyt ihan pelastusarmeijalle sentään ole mennyt tämä viikonloppu, ja kaiken kruunaa se nerokas piiras, jonka ansiosta hyviä ruoantähteitä ei tarvitse roskiin heittää vaan niistä syntyykin herkullinen vierasvara. Asunnossa leijailee niin ihana tuoksukin... hetkinen... tuoksu... piiras... voi perkele!!! Siellähän se piiras oli uunissa edelleen. Oli ollut lähes puolitoista tuntia, kun puoli tuntia piti olla. Että roskiinhan ne hyvät ruoantähteet sitten menivät kuitenkin. Toistan: voi perkele!!!
Eihän se nyt mikään maailmanloppu tokikaan ole, yksi karrelle kärvähtänyt piiras, mutta minulle se oli kuin piste riittämättömyyden iin päälle. Tuntuu, että minusta ei ole mihinkään. Töitä en jaksa tehdä, kämppää en jaksa pitää siistinä, mitään hyödyllistä en osaa enkä jaksa enkä pysty. En osaa enkä jaksa enkä pysty mutta silti teen. Kuinkahan paljon pitäisi tehdä, että tuntisin tehneeni tarpeeksi? En tiedä kun en varmaan koskaan ole moista olotilaa saavuttanut.
Olen käyttänyt tämän blogitekstin kirjoittamiseen puolisen tuntia (säännöllisin väliajoin on pitänyt poiketa pojan huoneeseen kyhätyssä päiväpeittomajassa). Tunnen julmetun huonoa omaatuntoa. Menen tästä pesemään vessaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti