Miäs olisi halunnut pääsiäisenpyhinä tehdä jotain spesiaalia lapsen kanssa, mutta poika oli niin röhäinen, että pitkä viikonloppu kului melkein pelkästään kotioloissa. Vaan eikös miäs sitten mennyt heti alkuviikosta pojalle möläyttämään, että jos tämä on koko viikon oikein kiltti, mennään seuraavana viikonloppuna kylpylään polskimaan. Virhe virhe virhe! Jässikkähän ei koko viikkona juur muusta puhunutkaan kuin siitä kylpylästä. Eikä hän suinkaan ollut kiltti vaan huomattavan riiviömäinen - selitys: "Minä olen niin innoissani siitä kylpylästä, etten aina muista olla kiltti!" Aika selväähän se oli, että käytöksestä huolimatta sinne kylpylään oli lopulta mentävä, pettymys olisi muuten ollut kestämätön sekä lapselle että vanhemmille.
Ja päästäksemme vähemmällä hössötyksellä päätimme lopulta yllättää lapsen ja lähteä sinne kylpylään perjantaina suoraan tarhalta. Sinnepä mentiin ja sielläpä oltiin sitten. Lapsi nautti polskimisesta valtavasti ja oli kyllä siellä kylpylässä myös huomattavan kiltisti - huomattavasti enemmän marisi äiti. Väsytti ja ryydytti ja jalkapohjatkin kramppasivat pahemman kerran, kun yritin kahlailun sijasta tehdä pienimuotoista lihaskuntotreeniä, uida ja polkea vettä mahdollisimman tehokkaasti. Ilmeisesti siis ei riitä, että hankkii jatkuviin kramppeihin lääkkeeksi magnesiumtabletteja, niitä pitäisi vissiin oikein syödäkin...
On siihen syynsäkin, miksi olin ja olen yleisesti ottaen sangen väsynyt ja ryytynyt. Ei ikinä ennen ja joko taas: olen jotenkin onnistunut kasaamaan niskaani sellaisen työvuoren, että heikottaa. Vähän heikkoa suhteellisuudentajua, hieman kenkkuja yhteensattumia, turhan paljon kaikkivoipaisuuskuvitelmia. Ei hajuakaan, miten tästäkin yhtälöstä taas selviän. Mutta selviänhän minä, ihan kuten olen aina ennenkin selvinnyt. Kuinka kukaan voisi pitää minua yli-ihmisenä, jos en muka olisi sellainen..?
Stressi oireilee tuttuun tapaan: pinna on kireällä ja pakonomainen suoritustarve takoo takaraivossa. Sinkoilen ympäriinsä järkevänä kuin päätön kana ja herttaisena kuin persiiseen ammuttu karhu. Jos yöllä jostain syystä herään, aivoni alkavat heti kolkutella tekemättömiä asioita, kestää tosi pitkään ennen kuin saan uudelleen unta ja sitten seuraavana päivänä on stressin lisäksi vielä väsymyskin lisäpainona niskassa.
Mutta tänään panin kerrankin itseni sen verran ruotuun, että pakottauduin rauhoittumaan edes hetkeksi. Menin pojan kanssa kylpemään, jotta miäs sai rauhassa katsoa jalkapallopelinsä TV:stä loppuun. Poika leikki ammeessaan pesuhuoneen puolella ja minä loikoilin saunan lämmössä. Vedin syvään henkeä ja laskeskelin ensi viikon urakkaa. Jonossa on laskennallisesti ajatellen kolmen päivän työt, ja minulla on juuri tuo kolme päivää aikaa tehdä niitä (yliopistopäivä ja muut, minusta riippumattomat työvaiheet huomioiden). Tilanne ei siis ole edes sietämätön, saati ylitsepääsemätön, varsinkin jos huomenna pojan päiväuniaikaan otan vähän jo varaslähtöä sen jonon purkamiseen. Ykskaks olikin paljon helpompaa hengittää syvään ja rauhallisesti! Saunan yhteydessä hemmottelin itseäni laittamalla tukkaan väriä tehostavaa erityishoitoainetta, kuorimalla kasvot, parturoimalla ylimääräiset karvakasvustot ja lopuksi rasvaamalla koko ruhon ihanalla, uudella vartalovoiteella. Ja kunhan poika käy yöpuulle, me katamme miähen kanssa iltapalaksi juustoja ja viiniä.
Noinhan se käy. Kun vauhti yltyy hallitsemattomaksi, astu hetkeksi ulos tehosekoittimesta, katsele asioita ulkopuolelta, vedä syvään henkeä, rauhoitu ja totea, että suuren osan paineista olet ihan itse kehittänyt. Helppoa. Teoriassa, ei käytännössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti