Pahuksen Ike Kanerva onnistui typerällä tekstiviestillään tekemään puutarhanhoidosta jotain limaista ja kaksimielistä - oikeastihan puutarhanhoito, siinä varsinaisessa merkityksessään, on mitä mukavinta ja palkitsevinta puuhaa!
Minä olen kyseisessä puuhassa kyllä melkoinen aloittelija ja poropeukalo, vaikka jo neljättä kesää aloittelenkin asunnossa, johon kuuluu myös jonkinlainen puutarha, itse asiassa rivaripihaksi suhteellisen suurikin sellainen. Minun onnekseni joku aikaisemmista asukkaista on ollut varsinainen viherpeukalo, joten minä olen voinut vain tyytyväisenä ihmetellä, mitä kaikkea kaunista sitä puhkeakaan esiin milloin mistäkin päin pihaa. Joka kevät rinnekukkapenkki muuttuu iloisenkeltaiseksi narsissimatoksi ja nurmikko saa rauhassa parannella talviunen jälkeistä krapulaansa vihantina helottavien joidenkin-nättien-sinisten-kukkien ja krookusten alla. Itse istuttelin toissasyksynä sinne tänne uusia jättitulppaaneja, kohta koittaneekin jo niiden aika (viimeinen kevät taitaa olla niillä raukoilla jo käsillä). Keskikesällä yläpihan pikkupenkissä rehottavat tylsät kultapiiskut, mutta rinnepenkin mahtavan kokoiset kuningaspionit vievät joka tapauksessa kaiken huomion. Syyskesällä on sitten yläpihan vuoro hurmata mielettömän ihanilla syysleimuillaan.
Kuulostaako kerrassaan hienolta pihalta? No totuus on ehkä hivenen vaatimattomampi. Eihän taidokkaimminkaan perustettu puutarha ilman hoitoa pärjää. Olen minä kovasti yrittänyt vähän kaikenlaista laittaa ja hoitaa, mutta kyllähän se on ihan tunnustettu tosiasia, ettei minun peukaloni pahemmin viherrä. Ja sitä paitsi olen armottoman laiska. Tänä vuonna sentään innostuin ensimmäistä kertaa ostamaan tavallisia yksivuotisia koristekukkia! Aikaisemmin olen tuuminut, että sellaiset ovat oikeastaan rahan tuhlausta, kun kuitenkin kuihtuvat lopullisesti viimeistään syksyllä, minun tapauksessani todennäköisesti sangen pian istuttamisen jälkeen. Mutta täytyy kyllä todeta, että saahan jo parista vaatimattomasta pikku kukkasesta valtavasti silmäniloa, ja sitä kautta hyvää mieltä! Eikä niistä nyt ihan kipeäksi tarvinnut itseään maksaakaan - orvokintaimilla oli hintaa peräti 0,69 €/kpl...
Niin ja onhan meillä myös kasvihuone. Se tuli asunnon mukana pyytämättä kuin poliitikolle faksi, mutta ihan kivahan se on olemassa, jos ei muuta niin puutarhakalusteiden talvivarastona. Onhan siitä toki turkasesti vaivaa ja rahanmenoakin, kun lasit, pirkale, halkeilevat harva se talvi (pienimmät säröt miäs on paikannut jeesusteipillä), emmekä tosiaan ole toistaiseksi järin merkittäviä satojakaan päässeet keräämään. Varsinkaan tomaatinviljelyssä emme tunnu onnistuvan sitten millään, ja yrtitkin tuppaavat ehtiä tuholaisten suihin ennen kuin ehdimme sanottavammin itse niistä nauttia. Kurkkua olemme kyllä jo parina peräkkäisenä kesänä saaneet tosi mukavasti, ja kyllähän nekin muutamat orvot salaatinlehdet ihan erilaisilta maistuvat kun ovat Omasta Maasta peräisin! Joten sinnikkäästi aion yrittää taas tänäkin kesänä. Ne alkuviikosta istuttamamme yrtit ovat ainakin lähteneet hyvälle alulle, rucolanitua pukkaa jo ruukun täydeltä!
Ja sitten on vielä marjapensaita, mustaa viinimarjaa ja karviaista. Joka syksy olen yhtä innoissani niiden poimimisesta - marjanpoiminta on minusta äärimmäisen rentouttavaa puuhaa - ja joka syksy olen yhtä tuskainen sen suhteen, mitä ihmettä niillä sitten tekisi. Me emme nimittäin yh-tään pidä viinimarjoista, edes leivonnaisissa, joten sellaisinaan niitä on ihan turha yrittää käyttää tai pakastaa. Ensimmäisenä kesänä, siis 2004, teimme hilloa (tai no, anoppi sen lopulta teki kun minulle tuli sellainen ihan pieni este kuin synnytys) - sitä on vieläkin jäljellä. Sen jälkeen olemme antaneet marjasatomme miähen tädin mehustettavaksi, kolme-neljä pullollista siitä aina tulee. Mutta kun ei niitä mehujakaan meillä kukaan juo, paitsi minä kun olen kipeä, ja minähän sairastan äärimmäisen harvoin. Tällä hetkellä on vuoden 2006 mehuja vielä jäljellä ja viimevuotisetkin tietysti kaikki, eli uudelle satsille ei ole jääkaapissa tilaa. Mitähän sitä sitten keksisi, hyviä ideoita (okei, mitä tahansa ideoita!) otetaan vastaan...
Kaiken tämän selostuksen jälkeen vähän itsekin ihmettelen, miksi tuo puutarha kaikesta huolimatta on minusta niin kovin kiva. Mutta on se kuitenkin. Varsinkin tällaisina päivinä, kun aurinko porottaa niin, että bikineissä tarkenisi, lapsi ja koira saavat temmeltää sisään ja ulos ihan mielensä mukaan, päiväkahvit voi nauttia patiolla ja pyykitkin kuivuvat muutamassa tunnissa ihanan raikkaiksi. Toivottavasti ne orvokkini nyt eivät yökylmässä palellu, naapuri ainakin vakuutteli, ettei niitä tarvitse sisään hakea. Huomenna kylvetään vähän lisää ruohoa, ja ostinhan minä niitä jotain iloisenvärisiä kukansiemeniäkin... Tule vaan, kesä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti