sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Piiskaa!

Siis kuinka ihanaa elämä oikein osaakaan olla? Juuri kun luulisi, että enää ei voi mukavammin mennä, universumi ravistaa hihastaan vielä tukun ässiä!

Ihana hermolepoviikkoni huipentui railakkaasti eiliseen musiikkitapahtumaan. Mukaan tuli myös pitkäaikainen, rakas ystäväni ja poikani kummitäti; ihminen, josta tapaan käyttää nimitystä bestis. Me olemme tunteneet toisemme lukioajoista asti, silloin olimme juuri niin paita ja peppu kuin teinibestikset nyt ovat. Sitten elämäntilanteet veivät meitä aika eri suuntiin ja välillä yhteydenpitoon tuli ihan täysi taukokin (onnistuimme suuttumaan toisillemme juuri niin typerän jästipäisesti kuin vain teinibestikset voivat), mutta lopulta löysimme toisemme uudelleen ja side välillämme punoutui juuri niin lujaksi ja joustavaksi kuin vain aikuisten sydänystävien välillä voi olla. Mutta sitten, jotenkin, salakavalasti ja vähitellen, vaikkei mitään dramaattista tapahtunutkaan, henkinen etäisyys välillämme alkoi kasvaa ja levitä niin, että nimitys bestis tuntui lähinnä enää vanhasta tottumuksesta käyttöön vakiintuneelta klisheeltä. Minusta tuntui, etten saa toiseen oikein minkäänlaista kontaktia, yhteyttä. Ja epäilemättä tunne on ollut molemminpuolinen.

Viime aikoina on kuitenkin alkanut taas tuntua siltä, kuin se vanha tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea rakas sielunsisar olisi palannut. Ja kun sitten tapahtuman alkua odotellessamme istuuduimme hotellin aulabaariin klassisesti yhdelle(toista), pitkästä aikaa ihan kahden, ihan rauhassa, totesimme sen jo alkumetreillä kuin yhdestä suusta: jotain on tapahtunut, kummallekin tahollaan, etäisyys on kuroutunut umpeen, palaset loksahtaneet taas paikoilleen - tervetuloa takaisin, voi luoja että sinua onkin ollut ikävä!

Jo pelkästään bestiksen uudelleen löytäminen olisi riittänyt kruunaamaan iltani, mutta lisää huikeita yllätyksiä oli luvassa. Minä olen nimittäin (parantumattomana romantikkona ja kroonisen pakkomielteisenä toisten asioihin sekaantujana) toiminut vähän niinkuin amorina kahden sinkkututtavani välillä, ja vilpittömän onnellisena iloinnut, kun he tuntuivat löytäneen yhteisen sävelen - on viime aikoina sekä puhelin- että internetlangat laulaneet aika punaisina kuulemma... Ja mitäs minä nyt sitten näinkään, kun bestiksen kanssa muun porukan bussipysäkillä tapasin: tämän samaisen pariskunnan, ilmielävinä, käsi kädessä!!! Tyttö oli ottanut ja matkannut poikaa tapaamaan - ja siinä sivussa pöllämystyttämään minut perin pohjin. Todella ihana yllätys!

Kaiken tämän jälkeen olisin pitänyt iltaa täydellisen onnistuneena, vaikka itse musiikkiosuus olisi ollut ihan täyttä sontaa. Mutta eihän se tietenkään sitä ollut - ei sitä itseään vaan apulantaa! Minä rakastan musiikkia, ja Apulanta on Apulanta, repäisee sisäisen eläimellisen energian auttamatta täysin valloilleen. Jotenkin onnistuin taas unohtamaan tungoskammoni, ja hivuttauduimme bestiksen kanssa sangen lähelle lavaa. Hypin, pompin, lauloin, hihkuin, huusin. Se hetki, se tilanne, se kokemus, oli nimenomaan parhaimmillaan juuri bestiksen kanssa koettuna - ihmisen, joka rakastaa musiikkia yhtä intohimoisesti kuin minä ja jonka sisäinen eläimellinen energia on yhtä lailla ryöpsähtelevää sorttia kuin omani. Toivoin vain, että muutkin ystäväni olisivat voineet nähdä minut silloin. Tiedostan nimittäin, että minua pidettäneen hyvin pitkälti, lähes ärsyttävyyteen saakka organisatorisena, järjestelmällisenä, kontrolloituna ihmisenä, joka pitää elämän ohjaksia raudanlujassa otteessa eikä koskaan päästä itseään oikeasti tuulen mukana lentämään. Mutta juuri sillä hetkellä minun tiukka piponi ja kiristävä sädekehäni lensivät railakkaassa kaaressa nurkkaan, antauduin ja villiinnyin täysin kontrolloimattomaan tilaan. On sekin minulle luonnollinen olotila, nykyään vain kovin harvoin saan tilaisuutta ottaa esiin sitä puolta itsestäni!

...jee jee jee jee voisinkin mennä tästä uimaan, minä kierrän ympyrää ja se saa mut rauhoittuimaan...
(Mato)

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Tattis vaan! Sanoisin, että melkoisen mukavaa, että sekaannut :)