perjantai 23. toukokuuta 2008

Hymyilen sinulle elämä

Olen koko viikon kulkenut aurinkoinen hymy huulillani, ilman sen suurempaa syytä. Tai onhan minulla syitä hymyyn, vaikka kuinka:

Iloitsen mukavan viikonlopun (ja viikon) muistoista. Iloitsen edelleen uudelleen löytyneestä yhteydestä bestiksen kanssa. Iloitsen sydämeni pohjasta toisensa löytäneiden ystävieni puolesta. Tiedän, että he ovat molemmat tahoillaan hyvin rakastettuja ja monet monet muutkin ovat vilpittömän onnellisia heidän onnestaan, mutta uskaltaisinpa silti väittää, että tuskin kukaan on yhtä onnellinen kuin minä. (No okei, ehkä nuoripari itse sentään...)

Iloitsen työstäni. Sitä on nyt just sopivasti: niin paljon, että tuntuisi riittävän koko kesäksi (eikä tarvitse pelätä, että joutuisi lomaa pitämään!), mutta ei kuitenkaan stressiksi asti.

Iloitsen perheestäni. Okei, poika nyt on edelleen kolmivuotias ja raastaa välillä hermoja aika huolellisesti, mutta onhan hän silti ihana. Siinä ovat maalliset murheet ja murjotukset kyllä aika kevyttä kamaa, kun pieni kietoo kädet tiukasti kaulan ympärille ja livertää: "Äiti sinä olet minulle tärkeintä maailmassa!" Ja miähenkin kanssa tuntuisi menevän paremmin kuin aikoihin (ja se on aika hyvin ottaen huomioon, ettei meillä varsinaisen huonosti ole mennyt oikeastaan koskaan); tämä(kin) johtunee ennen kaikkea siitä, että minä olen kerrankin henkilökohtaisesti harvinaisen hyvällä tuulella enkä jaksa repiä draamaa ihan joka pikkujutusta.

Iloitsen myös liikunnasta! Nyt on siis vihdoin päästy siihen vaiheeseen, että jumppaan lähtö ei ole pitkän ja kireän sisäisen dialogin takana vaan treenireppu heiluu jo ihan reippaasti ja iloisesti. Eilen pääsin pitkästä aikaa taas steppijumppaankin (torstai on hankala jumppapäivä kun silloin on useasti joko miähellä tai minulla muuta menoa), ja voi että se olikin ihana jumppa! Musiikkivalinnatkin olivat kuin suoraan minun suosikkilistaltani poimittuja - ajatelkaa, step aerobic -ohjelma, johon mahtui niin Lauri Tähkää kuin Linkin Parkiakin! Lempimusiikin tahdissa jaksaa huhkiakin paremmin, eihän siinä edes huomaa hengästyvänsä ja uupuvansa, kun lauleskelee vain nauhan mukana (no kyllä minä nyt sentään sen verran säästän kanssajumppaajia, etten ääneen laula, mutta huulisynkalla kylläkin).

Ja nyt seuraa jotain, mitä minua yhtään tuntevat ihmiset eivät varmaan olisi ikinä uskoneet minun suustani kuulevansa: kevyesti vaahdottunut saarna liikunnan autuaaksi tekevästä voimasta! Tämän ikäkriisini myötä olen nimittäin oikein ruvennut pohtimaan liikunnan, ja omalla kohdallani nimenomaan ohjatun ryhmäliikunnan, hyötyvaikutuksia. Sitä nyt ei tarvinne erikseen korostaa, kuinka elämänlaatu paranee voimien ja kestävyyden kasvaessa, ja ulkonäkövaikutuksetkin ovat suhteellisen itsestäänselviä. Tottahan minä olen sangen tyytyväinen ja ihan pikkuisen ylpeäkin huomatessani, että käsivarsiini on kehittynyt ihan paljaallakin silmällä erottuvat jäntevät ja sievät pikku lihakset, ja kyllä ylävatsankin lihakset pystyy erottamaan, jos oikein tarkasti tiiraa silloin kun niitä varta vasten jäkitän. Mutta en minä kyllä lihasten perään ole - minulle tärkein jumpan tuoma muutos on hieman yllättäen ollut ryhti! Aikaisemmin seisoin hartiat lysyssä, usein vielä kädet kyynärpäitä myöten ristissä, selkäranka lintassa - ruumiinkieleni suorastaan huusi: Älkää vain nähkö minua! Mutta body pump tankoineen ja painoineen pakottaa omaksumaan hyvän perusasennon: hartiat takana, selkä pitkänä, lantio suorana. Tämä asento on kuin huomaamatta jäänyt minulle päälle - nykyään seison pää pystyssä ja viestin olemuksellani: Minä olen tässä, minä olen tällainen ja tällaisena omasta mielestäni ihan sopiva! Ja tuo tunne välittyy myös sisäiseen asenteeseen. Vaikkei paino ole mihinkään muuttunutkaan (eikä tarvisekaan), tunnen näyttäväni hoikemmalta, tunnenpa melkein kasvaneeni sentin-pari pituuttakin. Seison pää pystyssä myös henkisesti. Priceless. Kokeilkaapa piruuttanne tekin, jotka ette jumpasta niin piittaa...

Joo, voin uskoa, ettei kukaan ole kestänyt näin pitkälle lukea. Suljen siis siirappi- ja kermavaahtopurkit ja ryhdyn tästä töihin... Kiitos ja anteeksi ja hyvää viikonloppua kaikille!

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Vau, huikean positiivinen postaus! :) Mistä se liikunnan ilo löytyi, kun mä olen tähän asti elänyt siinä käsityksessä, että se on lähinnä urbaani legenda..?