tiistai 6. toukokuuta 2008

Vanhuus ei tule yksin

...eikä olis tarvis tulla ylipäätään lainkaan.

Minä en koskaan osannut pitää itseäni ihmisenä, joka saisi ikäkriisin. En ole (ainakaan tietoisesti) koskaan ollut erityisen ulkonäkökeskeinen - tällä ulkonäöllä se on ollut ihan itsesuojelullinenkin seikka, kun ei paljon olisi minkä ympärillä pyöriä. Enkä ennen kolmeakymppiä uhrannut koko ikä-konseptille juuri ajatustakaan; useimmiten olin vilpittömän pihalla, jos joku kysyi ikääni, ja jouduin ihan tosissani hetken miettimään, ennen kuin muistin, kuinka vanha olin.

Mutta sitten tuli se maaginen kolmosella alkava kirosana täyteen. Ja tasan samaan saumaan tuli lapsi. Ja kriisi. Suunnilleen yhdessä yössä. Miten siinä niin kävikin? No tietenkin elämänmuutos oli totaalinen, kun vastuu lapsesta alkoi määrittää kaikkea toimintaa. Eivätkä ne hormonitkaan varmaan aivan syyttömiä tilanteeseen olleet. Suhde omaan kehoon muuttui muutenkin, ja kakun kuorrutti sitten pohjaton uupumus ja väsymys: lapsihan ei kymmenen ensimmäisen kuukauden aikana yli viiden tunnin unia minulle suonut kuin ehkä kerran tai kaksi. Ihmekö tuo, jos peilistä katsoi Rölli-peikon, pandan ja rusinan risteytys...

Raskauskiloja minulle ei sentään jäänyt, vaikka niitä etukäteen eniten pelkäsin; päinvastoin, imetyksen ja valvomisen seurauksena laihduin ennätysnopeasti, reilussa kuukaudessa raskautta edeltävään painoon ja siitä sitten vielä viitisen kiloa alaspäin, aina normaalipainon alarajoille asti. Kyllä se paino siitä pikkuhiljaa sitten omiin normaalilukemiinsa hivuttautui, mutta muuten onkin menty pelkkää alamäkeä. Rupsahdus. Rapistuminen. Romahdus.

Iho kuivettuu ja kurtistuu vaikka mitä tekisin. Ystävättäreni sen niin osuvasti totesikin, että nuorempana sitä törsättiin kaikki liikenevä raha viimeisimmän muodin mukaisiin vaatteisiin ja naamaan läimittiin ties mitä tököttejä, mitä nyt marketin tai jopa vaatekaupan alennushyllyltä sattui käteen tarttumaan; nykyään taas suosii ajattomia vaatteita, ettei joka aallon mukana tarvitse koko garderobia uusia, mutta ihonhoitoaineisiin kuluu pieni omaisuus. Allekirjoitan. Minulla on aina ollut sangen helppo iho, joka ei ole sen paremmin hilseillyt kuivuuttaan kuin kukkinut finnejäkään - häiden alla kävin ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa elämässäni kosmetologilla, ja hän totesi: "Voi miten sulla on niin ihanan normaali iho, tällaista näkee harvoin!" Vaan nykyään tämä ihanan normaali ihoni on vaihtunut laikukkaaseen, satunnaisten näppylöiden täplittämään, kuivuuttaan natisevaan nahkaan, joka huutaa jatkuvasti Dioria ja Guerlainia pintaansa pysyäkseen edes jotenkin koossa.

Ja vaikka kroppa onkin sinänsä säilyttänyt mittansa niinkin mallikkaasti, että mahdun edelleen yo-juhlavaatteisiini, on koostumus kuitenkin muuttunut. Kiinteän ja jäntevän tilalla on roikkuvaa ja höttöistä. Minihame- saati bikinikuosissa pysymiseksi tarvitaan koko ajan enemmän ja enemmän jumppaa ja terveellisiä elintapoja.

Terveellisiä elintapoja, niin. Vaikken linjojani vahtisikaan, en silti voisi enää syödä mitä huvittaa. Olen saanut kiusakseni refluksitaudin - minä, joka ennen raskautta en edes tiennyt, miltä närästys tuntuu! Minä, joka olen aina rakastanut hyvää ruokaa ja pystynytkin sitä ahtamaan naamaani suorastaan häkellyttäviä määriä kokooni nähden. Nyt pitäisi sitten vältellä kahvia, appelsiinimehua ja muita sitruksia, suklaata, tomaattia, rasvaisia ruokia... ylipäätään kaikkea, mitä just mieluiten suuhuni lykkäisin (tupakka kuuluu samaan listaan, mutta sitähän en enää pitkiin aikoihin ole suuhuni lykännytkään); noista elämän pienistä suurista iloista on nykyään hyvin herkästi palkintona tunne kurkkuun juuttuneesta jättipilleristä, pahimmassa tapauksessa jopa tiukasta kuristusotteesta.

Ja ne muut krempat vielä! Järkyttävä turvotus, aamuisin peilistä on alkanut katsoa Rölli-peikon, pandan, rusinan JA vappupallon risteytys. Sukista jää rannut nilkkoihin, vatsa näyttää välillä siltä kuin olisin kuudennella kuulla raskaana. Ehkä pahinta kuitenkin ovat krampit. Jumpastakin on vähän vaikea nauttia, kun jalkaterät kramppaavat niin, ettei seisomaan pysty (muttei kyllä istumaan eikä makaamaankaan), ja vatsalihaskrampit ovat pilanneet monet venyttelyt. Eilen kramppasi kaiken lisäksi heti ensimmäisessä liikesarjassa niska niin, että loppujumppa meni Harri Kirvesniemenä, ja kotiin päästyäni kiristys oli ehtinyt levitä koko päähän lähes tietoisuuden sumentavana kipuna. Tarvittiin hierovaa suihkua, shiatsu-hieromalaitetta ja jykevä Burana, että sain edes jotenkin nukuttua, ja särkylääkkeellä lähti käyntiin tämäkin päivä. Pitäisi vissiin ruveta sauvakävelemään - siinäpä vasta nuorekas harrastus olisikin...

Ja kyllä, tiedostan, että sanan "nuorekas" käyttäminen se vasta varma ikäloppuuden merkki onkin. AAARRGGHH. Vaikka kyllä minä periaatteessa tunnen mieleltäni olevan suhteellisen, noh, sanotaanko että hyvin säilynyt, niin silti aina välillä havahdun ympärilläni ammottavaan sukupolvien kuiluun milloin missäkin tilanteessa. Tämä johtuu varmaan paljolti siitä, että suurin osa ystävistäni on jonkin verran minua nuorempia, ja onhan miähenikin nuorempi (vuoden, neljä kuukautta ja viisi päivää mutta ei meillä lasketa!) - kieltämättä joskus vähän tökkii olla aina porukan seniori. Eihän tässä iässä (AAARRGGHH) toki enää vuosi-pari missään tunnu, aikuisiahan tässä ollaan kaikki, mutta silti yhä useammin sitä huomaa päästävänsä suustaan näitä klassikoita tyyliin "ei minun nuoruudessani tuollaisia ollut..." tai "silloin kun minä olin sinun iässäsi..."

AAARRGGHH.

Minä en haluu. *polkee jalkaa*

5 kommenttia:

Loviisa kirjoitti...

Minihame-/ bikinikuosi? Mitä ne on?

Lisäksi pohdiskelin, miten on mahdollista näyttää ilmapallolta JA rusinalta yhtä aikaa. Vai tarkoititko sellaista puolitäyttä viikon vanhaa palloa, joka vähän jo löpöttää?

Näin tärkeitä pohdintoja tällä kertaa. Pahoittelen.

neiti minkkinen kirjoitti...

Ehkä sellainen viikon simassa lillunut, pöhöttynyt ja turvonnut rusina..? Eli siis vähän niin kuin minä vappuviikonlopun jälkeen?

Careliana kirjoitti...

Joo, just sellanen. Puolitäysi, kurttuiseksi klähmitty ilmapallo, joka on lillunut viikon simassa pöhöttymässä.

Kiitti tytöt, onpa mieltäylentävää että teille tulee minusta tuollaisia mielikuvia...

Sanna kirjoitti...

Sä maalailet itsestäsi sellaisen kuvan, etten kyllä tunnista - vai pitäisköhän meidän tavata livenä, jos olet kovastikin muuttunut... (nauruhymiö)
Mua nauratti kovin tuo sanan 'nuorekas' käyttämisen määrittelysi - mä kun meinasin kampaajalle viikonloppuna sanoa toiveeksi että "sellainen nuorekas malli". And that makes me...

Careliana kirjoitti...

Oi kiitos kannustavista sanoistasi sanna!!! (ja siis yhtäänhän en nimenomaan tuonsuuntaista palautetta kerjännyt...) Tosin tokihan sinä ymmärrät tilanteeni, kun olet yksi niitä harvoja ystäviäni, joiden suhteen minä EN nauti senioriteettia... ;-) Mutta se mitä sanoit livenä tapaamisesta ei kyllä ole yhtään hullumpi idea, oli peruste mikä tahansa.