torstai 8. toukokuuta 2008

Hermolevon tarpeessa

Muistatteko, kun tässä taannoin lupasin olla huutamatta lapselle? Olen muuten onnistunut pitämään tuon päätökseni yllättävän hyvin - aina näihin päiviin asti. Nyt on ruvennut taas ääni kohoamaan pienemmistäkin asioista. Mutta hei, muistutettakoon nyt vielä kerran, että se kekara on kolmivuotias...

Esimerkkitapaus tältä aamulta. Päähenkilöt: äiti ja lapsi. Sivuroolissa: koira. Rekvisiitta: polkupyörä, soittokello, ruuvimeisseli.

Poika sai tänä keväänä ihka oikean, apupyörällisen polkupyörän, ja heti satulaan noustuaan hän oppikin polkemaan sillä kuin parempikin Pantani. Sen verran on kuitenkin tullut myös katukosketuksia, että soittokello on päässyt hajoamaan. Eilen ostimmekin sitten uuden soittokellon, sellaisen oikein veikeän keltaisen leppäkertun. Poika halusi sen tietenkin pyöräänsä heti, jo tämänaamuiselle tarhamatkalle. Vaan kun isukki oli lähtenyt kukonlaulun aikaan työmatkalle. Ja kellossa oli ruuvikiinnitys, yksi yksinkertainen ruuvi, joka tarvitsi vain kiertää auki ja sitten taas kiinni, mutta kun sellainenkin on poropeukalo-äidille aika iso operaatio... Lupasin kuitenkin yrittää, josko saisin kellon paikoilleen. Muistelin nähneeni miähen varusteiden joukossa sellaisen pienen rasian, jossa on ruuvimeisselin varsi ja siihen erilaisia vaihtopäitä. Avasin siis sen. Löysin varren ja mielestäni passelin pään. En vain saanut näitä kahta komponenttia yhdistettyä toisiinsa sitten millään. Surkeana näytin lapselle toisessa kädessäni olevaa vartta ja toisessa olevaa terää ja pahoittelin, että ei sitä kelloa nyt kuule saada paikoilleen, täytyy odottaa että isi tulee, huomisaamuna isi voi varmaan laittaa sen.

Kuka arvaa mitä seuraavaksi tapahtui? Jepujee, lapsi heittäytyi maahan parkumaan. Koira alkoi ulvoa. Äiti alkoi karjua.

"Sinun pitää nyt vain ymmärtää, että tälle tilanteelle ei voi mitään! Ei tässä nyt parku auta kun minä EN OSAA laittaa sitä kelloa!!!"
"Mutta kun minä HALUAN!!!"
"No kun ei ole sinun haluamisistasi nyt kyse vaan siitä mikä on mahdollista ja mikä ei. Ja tämän kellon asentaminen EI OLE mahdollista, koska minä en vain osaa!!! Katso nyt, itsekin näet: tässä on tämä osa ja tässä tämä, minä en saa näitä yhteen enkä voi ruuvata sitä ruuvia!"
"Äiti yritä vielä!"
"No kun en vain osaa!!!"
Siinä äyskiessäni kuitenkin käplin vielä niitä ruuvareita, hoksasin toisennäköisen pään - joka suureksi tyrmistyksekseni loksahtikin paikoilleen sekä meisselinvarteen että ruuviin! Ja niin minä tyttö otin ja ruuvasin vanhan kellon irti pyörästä ja uuden paikoilleen. Se onnistui! Sangen todennäköisesti oli muuten ensimmäinen kerta elämässäni, kun käytin ruuvimeisseliä! (Seikka, josta en mitenkään ole periaatteellinen saati ylpeä, jotenkin niin on vain päässyt käymään.)
"Äiti sinä osasit! Hyvä äiti!!" sanoi lapsi kasvot loistaen ja rimpautti kelloaan kurvatessaan kotipihasta matkaan. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä kumpikaan meistä enää muistanut parku-ulvo-raivokohtausta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin - tällä kertaa. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että minulla on viime aikoina ollut pinna kumman kireällä oikeastaan ilman mitään suoranaista syytä. Olenkin päättänyt viheltää pelin taas hetkeksi poikki ja ottaa pienoisen hermoloman: äitienpäivänä, kun miäs taas lähtee työmatkalle, kokonaiseksi viikoksi tällä kertaa, minä pakkaan pikkuväen autoon ja karautan anoppilaan. Toki aion töitä tehdä sielläkin, mutta onpa ainakin lapselle mieleistä seuraa ja tekemistä myös illoiksi, ja kyllähän ne ihanaiset appikset tuppaavat minuakin aina vähän hyysätä. Tietenkin jossain vaiheessa sitten tulee mitta täyteen toisten nurkissa loisimista (aikuinen ihminen, jolla on oma huusholli, ei vain osaa määräänsä enempää elää toisen taloudessa - ainakaan tämä aikuinen), mutta siinä vaiheessapa minä hurautan sitten takaisin kotiin, ilman pikkuväkeä. Muistan kuinka ihanaa olikaan viimeksi vastaavassa tilanteessa olla pari päivää Täysin Yksin! Viimeistään torstaina palaan joka tapauksessa kaupunkiin, on yliopistolla vielä viimeiset muodollisuudet hoidettavana, ja ajattelimmepa kollegan kanssa juhlistaa lukuvuoden päättymistä oikein ravintolalounaalla. Ja perjantaina tulee rakas ystävä kylään, käymme varmaan vähän shoppaamassa ja istumme sitten iltaa. Itse asiassa olen ajatellut pitää tuon loppuviikon varsinaisista töistä vapaata ja käydä samaan syssyyn oikein kampaajallakin. Viikkohan huipentuu sitten miähen paluuseen ja Apulannan keikkaan lauantaina.

Eikö kuulostakin ihanalta! Odotan jo kieli pitkällä. Jos ei tuolla menolla vanne pään ympärillä löysty niin sitten tunnustan olevani toivoton tapaus!

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Sinä osasit, hienoa! Seuraavaksi voisit sitten ottaa sen meisselin, karauttaa meille ja irrottaa yhden lampun katosta, kun minä en osaa...