perjantai 6. kesäkuuta 2008

Alavilla mailla hallan vaara

Kesän ensimmäiset todelliset hellepäivät. Aurinko helottaa kirkkaansiniseltä taivaalta, linnut sirkuttavat ja kukat kukoistavat - ja minun pääni yllä leijuu henkilökohtainen ukkospilvi.


Ei siihen mitään varsinaista syytä ole, ei mikään ole varsinaisesti pielessä. Hormoneja on aina turvallista syyttää, niistä tämäkin varmaan sitten johtuu. Vaikka yksinkertaisempi sivustaseuraaja (kuten miäs) saattaisi äkkiseltään luulla, että syytän miästä. Joka on jatkuvasti virkistysriennoissa, työmatkoilla, harrastusriennoissa, harrastusmatkoilla, tiesmissä, eikä juuri koskaan apunani huushollia pyörittämässä eli minua passaamassa. Tämä on siis väärä olettamus. Koska olisi toki hyvin itsekästä kantaa kaunaa siitä, että jossain nimenomaisessa elämänvaiheessa nyt vain mennään lähes sataprosenttisesti toisen ehdoilla eikä omasta elämästä taas vaihteeksi ole tietoakaan. Ja minut on kasvatettu uskomaan, että itsekkyys on perisynneistä pahin.

Joten minähän en siis kanna kaunaa enkä vihoittele enkä mökötä enkä syytä ketään. Minä nautin kesästä. Kuuntelen soittimesta lempilaulujani, laulan mukana ja hymyilen. Ensin väkinäistä tekohymyä, mutta kyllä se siitä vähitellen vissiin ihan oikeaksikin muuttuu. Teen leppoisassa tahdissa töitä, saan tyydytystä ja hyvää mieltä sopivasta työmäärästä ja mukavista tehtävistä. Työpäivän jälkeen voisin pistäytyä lapsen kanssa puistossa.

Aurinko paistaa. Nih perkele.

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Sun aikasi tulee vielä, tiedät sen itsekin. Vai mitä? Sitäpaitsi tuo ei ole itsekkyyttä, kyllähän jokaisen täytyy itsestään kuitenkin huolta kantaa.