Sitä ihtiään

Kanadanhanhi (Branta canadensis) on vallan upea lintu, kauniin värinen ja näyttävän kokoinen: koiras painaa 3,5–6,5 kg, naaras 3–5,5 kiloa; pituus on 45–110 cm, siipien kärkiväli jopa 190 cm.

Anoppilan rantamille on tänäkin kesänä majoittautunut kanadanhanhiperhe, isi, äiti ja neljä lasta. Majesteettisesti ne lipuvat järvenselällä, ja lähes joka ilta rantautuvat arvokkaasti, pehmeän äänettömästi, laiduntamaan anoppilan takapihan mehevää apilaa. Eikö olekin hienoa ja hellyttävää, aivan ihanaa luonnon ja ihmisen rinnakkaiseloa?

Ei.

Kuten sanottu, kanadanhanhi on keskivertopuudelin kokoinen luontokappale. Joka tehtailee samankokoisia pökäleitä kuin keskivertopuudeli - mutta linnulle ominaisella tahdilla eli jatkuvalla syötöllä. Yöllisen vierailun jäljiltä tanner on sangen tehokkaasti miinoitettu, ja sitä kuulkaa ihminen keksisi muutaman miellyttävämmänkin vaihtoehdon aamupäivän ajanvietteeksi kuin paskatalkoot. Anoppi sanoi kerran piruuttaan laskeneensa niitä pökäleitä samalla kun lapioon lappoi mutta lopettaneensa lopulta viidensadan kohdalla, vaikkei urakka ollut vielä läheskään valmis...

Kaikenlaisia karkotuskeinoja ovat appikset kokeilleet, punaisista ämpäreistä (kyllä, jossain tosiaan väitettiin että linnut pelkäävät moisia) muoviseen valehaukkaan, lähtivätpä he kerran jopa moottoriveneellä jahtaamaan laumaa kauemmas jokisuulle. Mutta aina on ihana apila-apaja vetänyt aterioitsijat takaisin puoleensa kuin magneetti. Väliaikaisesti linnut toki saa vetäytymään edes pienen matkan päähän järvelle, jos esimerkiksi hakkaa kenkiä kovaäänisesti yhteen - mutta koko yön päivystäminen kengät käsissä rannalla menee kyllä sitten jo aika lailla tasoihin sontasouvin kanssa...

Meidän koiraamme asetettiinkin suuret toiveet. Kerrankin saisi tuubi tehdä töitä ylöspitonsa edestä! Eilisiltana sitten näimmekin vieraiden taas lähestyvän rantaa ja säntäsimme koiran kanssa paikalle. Pienellä yllytyksellä sain koiran haukkumaan villisti, ja olisipa se lähtenyt uimaankin hanhia kiinni, jos olisin päästänyt. Olin oikein ylpeä sohvaperunani hienoista metsästysvaistoista! Mutta mitä hanhiystävämme tästä sitten tykkäsivät? No eivät yhtään mitään. Lilluivat siinä vähän matkan päässä, vanhemmat vilkuilivat välillä meitä alentuvasti, kumarsivat kaulallaan ja sanoivat "öörk". Elämöimme koiran kanssa minkä jaksoimme, niin kauan kuin jaksoimme, mutta siivekkäät jaksoivat odottaa. Lopulta meidän oli pakko vetäytyä sisätiloihin, koska oli kylmä ja hyttyset kiusasivat ja tunsimme itsemme hivenen idiooteiksi (ja futismatsi alkoi) - ja aamulla olikin sitten tuttu näky odottamassa.

Oi voi. Ihmeellinen on luonto, ja niin kovin monikasvoinen. No jos jotain hyvää tästä tilanteesta hakemalla hakee niin onneksi täällä riittää pöpelikköä, mihin ne kikkareet voi viskoa, ettei sentään muovipussissa kaatikselle tarvitse köijätä! Tosin voisivathan appikset kehitellä jonkinlaisen hienon kuivatussysteemin ja ruveta markkinoimaan lannoitetta...