Dublin Publin'

Irlanti on Euroopan sateisimpia maita, sadetta saadaan tasaisesti kautta vuoden - siihenhän se saaren kuuluisa vihreyskin perustuu. Dublin on maan kuivemmalla itäpuolella, mutta ihan riittävästi sielläkin vettä tulee: kuukausittaiset sademäärät pysyttelevät tasaisesti 60 ja 80 mm:n välillä ympäri vuoden. Lämpötilakin hengaa yleensä 10 ja 20 asteen välimaastossa; kesällä voi joskus olla hyvin lämpimiäkin päiviä (paino sanoilla voi joskus olla). (*)

Nämä ilmastolliset tosiasiat huomioon ottaen ei ole mikään ihme, että irlantilaiset ovat tunnettuja pubikulttuuristaan, oluistaan ja viskeistään. Harvoin ainakaan Dublinin keskustan liepeillä tarvitsee pariasataa metriä pidempää matkaa kävellä osumatta pubin ovelle. Mikä onkin kerrassaan erinomainen seikka - kun se obligatorinen rankkasade taas kerran yllättää ja muutenkin on kylmä kuin jääkarhun nenässä, tekee kuivissa, lämpimissä sisätiloissa nautittu tuopponen tai napanderi vallan terää!

Ja maassa maan tavalla - meidänkin pitkän viikonlopun mittaisesta Dublinin-reissustamme kunnioitettava tovi kului milloin minkäkinlaisessa pubissa, milloin minkäkinlainen tuoppi nenän edessä. Ja riittävän usein nenän edessä oli myöskin kukkupäinen lautasellinen raskasta ruokaa - täytyyhän sitä syödä, että jaksaa käveleskellä (ainakin seuraavaan pubiin asti). Voi kyllä olla, että energiaa tuli tankattua "hieman" enemmän kuin kulutettua... Mutta kun se oli niin hyvää, siinäkin yhdessä ravintolassa sain takuulla elämäni parasta ceasar-salaattia, jossa oli maailman maukkainta cajun-kanaa!

Myös hotellimme oli valittu nimenomaan tämänkaltaista ajanvietettä silmälläpitäen: tärkeimmät kriteerit olivat keskeinen sijainti ja kohtuullinen hinta. Varsinkin sijainniltaan hotelli olikin nappivalinta; ruoka- ja ostospaikkoihin ja monien nähtävyyksienkin äärelle pääsi näppärästi kävellen, ja lähin erinomainen pub sijaitsi samassa rakennuksessa. Valitettavasti vain samassa rakennuksessa sijaitsi sitten myös yksi kaupungin suosituimmista yökerhoista. Ja kohtuuhintaisuus selittynee osittain mm. sillä, että äänieristys ei ollut ihan huippuluokkaa. Kavereidemme viidennen kerroksen huoneeseenkin oli kuulemma kuulunut musiikinjytke ihan estottomasti, me ensimmäisessä kerroksessa pystyimme erottamaan paitsi laulujen sanat myös bilettäjien hihkaisujen ja kiljaisujen sisällön... Yöunet eivät siis ihan huippuluokkaa olleet, mutta kyllä siellä nyt sen verran nukuttua sai että hyvin jaksoi päivät painella pitkin kaupunkia.

Emme me nyt sentään ihan pelkästään pubeja luuhanneet. Yhden kokonaisen päivän pyhitimme nähtävyyksien katselulle - tosin kantavana ajatuksena siinäkin kyllä oli, että kirkot ja museot vilkaistaan ulkoapäin, nestemäisiiin hyödykkeisiin liittyviin kohteisiin tutustutaan sisältä. Hyppäsimme kaupunkikierrosbussiin ja omaksuimme paljon hauskaa ja hyödyllistä tietoa kaupungista siinä sivussa, kun matkasimme Guinnessin panimolle. (Tiesittekö, että Arthur Guinnessilla oli 21 lasta - "Guinness gives you strength!") Panimo oli oikein mielenkiintoinen joskin hieman kakofoninen paikka, ja kattoravintolasta avautuvat näköalat yli koko kaupungin olivat maineensa veroiset. Ja toki minunkin piti asianmukaisiin Guinness-vaahtoviiksiin sonnustautua, vaikken ikinä olutta juokaan. Henkiin jäin selvästikin, mutta ei minusta niiden parin kulauksen perusteella kyllä vielä oluenystävää (tai edes -suvaitsijaa) tullut.

Kaikkien odotusten vastaisesti päätimme lopulta ohittaa myös Jamesonin tislaamon samoin kuin kaupungin eläintarhankin bussin kyydissä. (Tiesittekö, että se alkuperäinen MGM:n tunnuksessa karjuva leijona oli Dublinin zoosta?) Näin ollen ehdimme nimittäin tehdä iltapäiväretken maaseudulle. Hyppäsimme paikallisjunaan, puksuttelimme parikymmentä minuuttia viehättävän kelmeää merenrantaa pitkin ja hyppäsimme pois paikassa nimeltä Dun Laoghaire (äännetään jotenkin aivan tyystin toisella lailla kuin voisi kuvitella; pidän vieläkin kohtalaisen suurena ihmeenä, että saimme ostettua junaliput oikeaan paikkaan!), uneliaassa satamakaupungissa, jossa oli suorastaan välimerellistä tunnelmaa. Kävelimme muutaman kilometrin lenkin aallonmurtajaa pitkin majakalle ja takaisin, ihastelimme poukamassa kelluvia purjeveneitä, lahden toisella puolen siintävää kaupunkia ja takana syvänvihreinä kohoavia kukkuloita. Sääkin suosi visiittiämme: aurinko pilkahti pilvien lomasta sen verran, että minä ehdin kerätä nenääni heleän punakan sävyn (ja hiljaa te viisastelijat siellä takarivissä, kyllä se tuli auringosta eikä pubista!). Kun silmä lepää, sielu lepää!

Yhden lomapäivän varasimme kokonaan shoppailulle, ja hyvinhän se aika kauppoja kierrellessä kuluikin. Viherpiiperön riemuksi kävi ilmi, että myös Dublinissa on säädetty ylimääräinen haittavero muovikasseille, joten niitä ei kuulemma käytetä enää kuin ruokakaupoissa, erikoisliikkeissä ostokset pakataan poikkeuksetta paperikasseihin. Loistava juttu - ainakin siihen asti, kunnes se obligatorinen rankkasade taas kerran yllättää ja kassi muuttuu epämääräiseksi möllöksi... Yllätykseksi kaikille vakilukijoille voin paljastaa, että tällä kertaa en kovin monta paperikassillista onnistunut mukaani keräämään, pari hassua vaatekappaletta ostin itselleni ja muutaman lapselle. (Johtuiko tämä sitten siitä, että pub-pit stopeja oli liikaa vaiko sittenkin liian vähän, sitä emme koskaan saa tietää...) Elämästäni nautin kuitenkin, kuten koko matkan ajan.

Mitään ihmeellisiä elämyksiähän reissu ei tarjonnut, mutta oikein mukavaa oli silti. Dublin vaikutti hyvin sympaattiselta kaupungilta, Irlanti hyvin sympaattiselta maalta ja irlantilaiset hyvin sympaattisilta ihmisiltä (vaikka ajavatkin väärällä puolella tietä eivätkä ole vielä keksineet, että kylmän ja kuuman veden saa tulemaan samastakin hanasta). Myös matkaseuramme oli parasta A-luokkaa; juttua ja naurua piisasi, kitkaa ja närää ei tarvinnut kärvistellä. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, hyvää musiikkia, kaunista katseltavaa - aika takuuvarma resepti onnistuneeseen matkaan, suosittelen!


(*)Lähde: WSOY Kaupunkikirjat: Dublin